Pääsinpä taas hiekkalaatikkoleikkien pariin erään hoitolapsen kautta. Tarkoituksena oli rakentaa hiekkapuutarhoja ja tein puutarhan nimeltä "Sydän". Myöhemmin aloin kutsua sitä hiekkasyrämeksi. Rannassa olen järjestänyt yhdessä pikkukapteenin kanssa laivamatkoja nutipäille. Aluksena on toiminut pieni muovilaatikko ja matkustajia on ollut kyydissä vaihtelevia määriä. Välillä laiva on joutunut myrskyyn ja välillä matkustajat ovat saaneet ihailla kultaisia hiekkarantoja maailman kauneimmalla aavalla merellä. Olen huomannut jälleen lasten elämänilon huolimatta taustoista ja kyvyn nähdä elämä yksinkertaisesti ilman aikuistenmonimutkaisesti-ajattelua.

Takapihalla on pioni, joka tänän vuonna on tehnyt muutaman kukan. Upean kukan!

Eilen ongin laiturin päässä kaloja. Kädessäni vanha mato-onki. Kalat lyhensivät jatkuvasti matoani, joten tiesin niiden olevan särkiä. Särjillä kun on tapana jopa joskus imaista mato koukusta ilman, että tarttuvat kiinni. Lopulta sain narrattua pienen hopeakylkisen punasilmän, jonka lopulta päästin takaisin järveen kasvamaan. Mitäpä minä sintillä olisin tehnyt. Mietin siinä laiturin nokassa, että oikeastaan olen onnellinen ja minulla on kaikki hyvin. Sellaisissa pienissä hetkissä herää monesti huomaamaan oman elämän hyvyyden. Vaikka kaikki asiat eivät ole menneet kuten olen halunnut, olen silti tyytyväinen. Lopulta on tuntunut, että kaikella on ollut tarkoituksensa. Olen sitä paitsi ajatellut, että voin odottaa koko loppuelämäni niitä lapsuusajan ylimaallisia haavekuvia ja lopulta pettyä päivä ja viikko toisensa jälkeen, kun ne eivät toteudu. Tai sitten voin tyytyä vähempään, olla onnellisempi niiden asioiden ansiosta, joita elämässäni on. Mutta mikä on se ihmisen perusluonne, joka näkee kaikessa valittamisen aihetta ja negatiivisia asioita? Eikö sellaisen ihmisen ole kovin raskasta elää? Miksi keskittyä kaikkeen huonoon, kun keskittymällä hyvään voi saada itselleen paremman mielen?

Ihmettelen joskus ihmisiä, jotka kaipaavat koko ajan jotain muuta kuin mitä heillä on. Vertailevat itseään muihin eivätkä näe, että jokaisen ihmisen polku on erilainen. Jokainen polku on erilainen kulkea. Ja mitä jos elämässä kaikki olisi aina ennalta arvattavissa? Olisiko elämä hieman tylsää silloin? Mietin, olenko outo, erilainen vai yksinkertaisesti sisäisesti tasapainoinen vai kaikkea tuota, kun en koe painetta siitä, että asun vuokralla, en ole naimisissa enkä kihloissa eikä minulla ole lapsia. Tuntuu, että monilla nuorilla on jokin "pakko saada ja tehdä"-lista elämässä, johon kuuluvat tietenkin oma asunto, auto, avioliitto, koira ja muutama lapsi. En koe olevani yhtään huonompi ihminen, vaikka asuisin vuokralla hautaan asti. En pidä siitä, että elämässä pitäisi alistua joihinkin kirjoittamattomiin ihmismielen mielikuviin onnellisesta elämästä. Ja monesti sekin on nähty, että kun kaikki palaset on koossa mielikuvien mukaan täydellisessä elämässä, on ihminen silti onneton. Tässäkö tämä nyt oli? Siksi on ensiarvoisen tärkeää nähdä elämän onni pienissä asioissa!

Ja kerrottakoon sekin, että olen jo lapsena sanonut, etten mene naimisiin. Nyt aikuisena olen hieman laimentanut kantaani, koska ehdottomuus on varsin typerää ja lapsellista, rajoittunutta maailmankatsomusta. Mutta mitään perinteistä "suvut koolle, tili nollille ja stressitaso kaakkoon"-juhlia en allekirjoita. Ne varmasti sopivat monille ihmisille, mutta ei minulle. Sitä, miten haaveilen meneväni naimisiin, en tietenkään kerro. Ehkä jonain päivänä olen naimisissa ilman, että monikaan siitä tietää... ;) Tai sitten en ja silti olen sama onnellinen Susanna.