Aloin eilen illalla kirjoittaa jotain novellin tapaista tekstiä...ja tässäpä se nyt on! Jatkoa on luvassa kunhan kirjoitusinspiraatio jälleen iskee... :)

*******

Istuin sängyn reunalla ja hypistelin sormissani vaalenvihreän lakanan kulmaa. Olin ahdistunut, jokin osa minussa halusi jäädä, mutta enemmän halusin pois. Siinä hän makasi uneen vaipuneena. Mies, jonka piti olla kaikkea mitä halusin. Mies, jonka halusin elämääni. Tai olin halunnut, enää en ollut siitä niin varma. En tuntenut enää mitään. Pelkkää tyhjyyttä. Olin riippuvainen. Tein mitä tahansa saadakseni hyväksyntää tuolta uneen vaipuneelta miesolennolta. Ei se ole rakkautta. Vai onko? Ei, ei se voinut olla. En enää tiennyt mitä halusin ja keneltä, siksi minun oli lähdettävä.

Katselin kohti ikkunaa. Oli aamu ja minua väsytti. Lunta satoi hiljalleen ja läheisellä tiellä kulki harvakseltaan autoja. Niiden tasainen humina rauhoitti mieltäni. Tunnelma oli seisova. Aurinko nousisi kohta, mutta sitä tuskin tänään näkyisi pilvien takaa. Ei sitä näkynyt minun päässänikään. Pelkkää sekavaa talvimyrskyä sielläkin. Käänsin katseeni takaisin mieheen. Hänen käytöksensä oli musertanut minua jo pitkään. En ollut mitään. Pelkkä kasa roskaa, jonka päälle sai kasata lisää kuormaa. Olin itsestäänselvyys, voiko sen pahempaa olla? Olin syyllinen kaikkeen. En kestänyt enempää. En halunnut kuihtua pois. Siksi minä lähdin ja jätin lapun yöpöydälle. En pystynyt enää puhumaan hänelle, koska hän osaisi kietoa minut aina uudelleen pikkusormensa ympärille ja luopuisin omista ajatuksistani. Pitäkööt minua raukkana, olinhan kuullut sen jo aiemminkin ja paljon muuta. Katsoin vielä hänen kasvojaan. Symmetrisiä kasvoja, jotka suuttuessaan löivät tuhansia salamoita ja silmissä paloi. Pelkäsin häntä nykyään. Keräsin vaatteeni laukkuuni vähin äänin, otin kännykkäni keittiön pöydältä ja hiusharjani kylpyhuoneesta. Mietin, jäisikö tavaroitani vielä hänen luokseen. Aivan sama, kunhan pääsisin pakoon tätä kuristavaa tunnetta kurkussani. Olin helpottunut. Olin vapaa. Suljin puhelimeni, en halunnut analysoida kenenkään kanssa yhtään mitään.
 
Astuin kadulle ja vastaani iski tammikuun hyytävä viima. Irtolumi kiisi katujen yllä tuulen nopeudella ja palelin. Kello ei ollut vielä paljoa, joten menin läheiseen kahvilaan. Halusin ajatella ja istua. Valitsin listalta suklaakaakaon ja istuin syrjäisimpään pöytään. Halusin olla näkymätön. Sellainen minusta oli tullut. Päässäni soi hänen viimeiset syyllistämisensä. Kun hän ajoi punaisia päin, minun olisi pitänyt huomata valojen vaihtuminen ja ilmoittaa siitä hänelle. Kun hän oli myöhässä, olin minä tullut paikalle liian ajoissa. Olin väärän näköinen. En näyttänyt siltä, että voisin lähteä hänen kanssaan festareille. Lenkkeillessä hän muistutti kuinka minulla oli enemmän hiki kuin hänellä. Eihän hänelle ollut tullut edes lämmin ja minä hikoilin! Jos kärsin selkäkivuista ja pyörin yöllä, oli hän vihainen. Häiritsin hänen yöuntaan. Minulla ei ollut väliä. Oli helpompaa alkaa muuttua näkymättömäksi. Pyytää anteeksi kaikkea, ottaa vastaan kaikki. Hakea hyväksyntää ja leikkiä pientä koiranpentua, joka heilutti iloisesti häntää isännälleen. Naru kuitenkin kiristyi kaulan ympärillä ja tuntui, että henki alkaa loppua. Minuuteni alkoi kadota. Hänen otsaansa voisi kirjoittaa lauseen: ken tästä portista käy, saa minuutensa hyvästellä. Olin niin helpottunut, että kyyneleet kohosivat silmiini, mutta samalla tunsin syyllisyyttä lähdöstäni. Ja siitä, että ajattelin itseäni, kun lähdin. Olin hänen koukussaan, josta halusin irti.
Laskin mustan laukkuni kahvilan lattialle ja katselin ulos ikkunasta kiertäen sormeni kaakaomukin ympärille. Mietin sitä lehtiartikkelia, jonka rakas ystäväni oli eräs päivä tuonut minulle luettavaksi. Venla, sinun täytyy lukea tämä, oli ystäväni lähes huudahtanut. Artikkeli oli kuin elämästäni. Elämää narsistin kanssa. Totuus iski päin kasvoja ja sain paniikkikohtauksen. Itkin hysteerisesti, henki tuntui loppuvan. Olin sekava. Kokosin itseni ja päätin tehdä minun ja narsistin suhteesta lopun. Muuten olisin itse kohta loppu. En ole luovuttaja. Poljin jalkaa maahan ja olin vihainen itselleni. Miten saatoin antaa kaiken paskan vain valua niskaani? Päätin, ettei nyt ollut itsesyyttelyn aika. Oli aika katsoa eteenpäin ja löytää valo elämään. Edes pieni pilkahdus, koska sekin olisi paljon.
Kahvilassa istuessa tuntui kuin olisin uusi ihminen ja taakka harteillani olisi kevyempi. Kahvilan ovesta meni ulos ihmisiä ja tuli sisään ihmisiä. Epätasainen virta. Mietin ystävääni. Soittaisin hänelle tänään. Katseeni kiinnittyi samalla hetkellä ryhdikkääseen mieheen, jolla oli yllään musta villakangastakki, raidallinen kaulahuivi, tummansiniset farkut ja mustat kengät. Hänen kädessään olivat nahkahanskat ja pipo. Katselin hänen kävelyään tiskille. Hän otti kahvin, kaatoi siihen tilkan maitoa ja istui muutaman pöydän päähän minusta. Ihmettelin, miksei komealla miehellä ollut seuraa, koska sen näköiset miehet revittäisiin käsistä, jos niitä myytäisiin kaupan hyllyllä. Hymyilin tyhmille ajatuksilleni. Kaupanhyllyllä, just. Eihän ihmisestä koskaan tiennyt mitä hänen taaksensa kätkeytyy. Sen olin jo oppinut elämässäni viimeistään nyt. Käänsin katseeni takaisin ulos. Hyytävä talvi-ilma. Olisin halunnut jäädä kahvilaan niin kauaksi aikaa, kunnes kesä tulee ja voisin kävellä kadulla kevyessä kesämekossa ilman vaatteiden alle tunkevaa viimaa. Käänsin katseeni ja mies katsoi minua suoraan silmiin. Ruskeat silmät. Kuin suklaata. Yleensä käänsin katseeni hämilläni pois, mutta nyt jäin katselemaan häntä silmiin. Hymyilin vähän. Se oli ilmeisesti vihreä valo, koska ei mennyt kauaa, kun mies tuli pöytääni. Näytät kovin eksyneeltä, hän sanoi. Eiköhän joskus kaikki ole enemmän tai vähemmän eksyneitä, vastasin miehelle. Mies ei puuttunut vastaukseeni sen enempää ja parempi niin. En olisi jaksanut selitellä yhtään mitään.
Lähdimme yhtä matkaa kahvilasta. Mies kertoi asuvansa keskikaupungilla. Erosimme seuraavassa tiehaarassa. Saanko numerosi, mies kysyi. Mietin hetken ja kasvoilleni kohosi vieno hymy. Pyysin hänen numeroansa ensin. Mies antoi numeronsa ja kysyi uudelleen saisiko hän nyt numeroni. Sanoin soittavani hänelle. Mistä tiedän, että soitat minulle, hän kysyi. Elämässä täytyy olla vähän jännitystä, vastasin. Mieleeni nousivat muistot. En todellakaan alkaisi viritellä mitään ihmissuhteita. Miten voisin edes luottaa kehenkään, kun itsetuntoni oli paloina ja sydämeni itki? Olin käynyt sisään portista, josta tullaan ulos ilman minuutta. Mutta olin tullut ulos. Se oli jo paljon. Lähdin kävelemään kotia kohti ja katsoin vielä taaksepäin. Hän vilkutti, heilautin kättä ja jatkoin matkaa. Leo. Sillä nimellä hän oli esittellyt itsensä kahvilassa.
 ...To Be Continue...