Kuvia mökiltä..

Pidän syksystä. Kun illat hämärtyvät ja aamut viilenevät. Aurinko laskee yhä aiemmin suurena pallona taivaanrannan taa. Linnut lopettavat laulamisen. Kaikki ikään kuin pysähtyy. Vihreä väri kaikkoaa puista ja kasveista. Vihreyden sijaan kasvimaailma verhoutuu kirkkaisiin sävyihin: punaiseen, keltaiseen, oranssiin, violettiin ja vähän hillitymmin ruskean eri sävyihin. Pääskyset muuttavat etelään, kurkiaurat suuntaavat pakoon pohjoisen kylmyyttä. Vesisade rummuttaa ikkunoita ja putoavat lehdet liimautuvat maahan.

Mietin suhdettani aurinkoon. Olen usein sanonut, että pidän auringosta. Kukapa ei pitäisi, sillä ilman aurinkoa ei olisi tällä pallolla elämää. Mutta auringosta pitämisellä tarkoitetaan puhekielessä usein lämpöä ja kirkasta keliä. Helteitä ja kuumuutta. Onko vain pakollinen tapa sanoa, että tykkään auringosta? Mielletäänkö pilviverhosta ja kuusta pitävä ihminen jotenkin hämäräksi ja masentuneeksi? Yleistyksiä, sanoisin. Auringosta voi pitää monella tapaa. En pidä sen kuumuudesta. Siitä, kun se porottaa taivaalla keskikesällä ja hiki helmeilee pelkästä tekemättömyydestä. Pohjoismaisen vaalea ihoni ei ime auringosta hienoa suklaanruskeaa pintaa, vaan ilman kunnon aurinkorasvakerrosta näyttäisin auringonoton jälkeen enemminkin rapujuhlien päätähdeltä eli keitetyltä saksiniekalta. Autossa oleminen on tuskaa, kuivuus korventaa luontoa ja jaksamattomuus on pääasiallinen olotila. Ei, pidän auringon muista ilmiöistä. Pidän auringonlaskuista. Tai ennemminkin laskevasta auringosta. Kun se painuu kohti taivaanrantaa ja jättää jälkeensä taianomaisen hetken, hämärän valoisuuden. Kun se aamulla nousee ja ensimmäiset säteet osuvat ikkunaan ja tuovat uuden päivän. Kun sateen jälkeen se pilkistää pilven reunan takaa ja valonsäteet lankeavat sateiseen maisemaan. Säteissä näkyy sateen jättämä höyry, ne kimaltelevat pisaroissa. Aurinko on niin monessa paikassa. Silloin, kun se ei paista meille, se paistaa joillekin muille. Kukapa siitä ei pitäisi, jossain muodossa.

********

Olen miettinyt paljon moraalista vääryyttä. Vääryyttä, josta ei jaeta tuomioita eikä kukaan tule pidättämään jälkikäteen. Mutta se on pahaa vääryyttä, julmaa vääryyttä. Jokainen kokee sitä varmasti jossain vaiheessa ja jossain muodossa elämässään. Mutta entä se ihminen, joka tekee moraalista vääryyttä? Onko sellaisen ihmisen helppo katsoa peiliin? Onko sellaisen ihmisen helppo elää? Onko tällaisella ihmisellä empatiakykyä tai palaakaan inhimillisyyttä? Riippuu varmasti vääryyden tasosta, mutta tällainen vääryys voi monesti olla tuhoisampaa, loukkaavampaa ja satuttavampaa kuin vaikkapa lain rikkominen esimerkiksi ylinopeuden nimissä.

Olen ajatellut, että moraalista vääryyttä ei tarvitse hyväksyä. Mutta sen takia ei kannata myöskään katkeroitua eikä pilata omaa elämäänsä. Uskon, että jossain vaiheessa moraalisen vääryyden tekijä herää tekoihinsa. Uskon ihmisyyteen, ihminen voi oppia. Toivottavasti. Olen monesti miettinyt, että uskonko enää siihen, mutta ilman uskoa ja toivoa ei ole elämää. Ja minä elän.

"Tänään on tärkeä päivä, sillä elän vain tässä päivässä. Eilistä en voi muuttaa, huomisesta en tiedä. Huominen on huomisen tämä päivä."

~Vexom~