Onko olemassa turhia päiviä? Sellaisia, että ne olisi halunnut jättää väliin, jos olisi saanut itse valita. Sellaisia, joina mikään ei tunnu miltään tai kaikki tuntuu liikaa. Vai kuuluvatko turhat päivät elämään? Rakentavatko ne elämää omalta osaltaan ja muodostavat siitä sellaisen kuin se  lopulta on? Jos turhia päiviä ei olisi, ihmisyys jäisi paljon vajavaisemmaksi. Mitä mieltä on elämässä, jossa kaikki menee niin kuin haluaa? Elämän pitää olla ennustamatonta ja se onkin, koska muuten se olisi jotain muuta kuin elämää. Aamuna, jolloin luulet kaiken olevan kivaa ja täynnä hymyä, voikin siitä tulla turhuuden huipentuma ja lopulta illalla mietit mitä mieltä tässäkin päivässä taas oli. Toisaalta turhista päivistä voi oppia jotain. Niiden jälkeen ei niin turhat päivät tuntuvat paljon paremmilta ja huomaa ehkä oppineensa jotain kaikista päivistä, joita on tallustanut läpi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Joskus tulee tunne, että olisi kadottava jonnekin vähäksi aikaa, paettava kaikkea. Paikan ei tarvitsisi olla järin mystinen, mutta irtiotto arjesta ja jokapäiväisistä tärinöistä voisi olla potentiaalista ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä. Sellainen pakopaikka voisi olla monenlainen. Näen mielessäni kuvitteellisen pienen mökin meren rannalla. Se on haalistuneen punainen, ikkunoissa ristikot ja savupiippu ajan kuluttamana hieman sammaloitunut. Mökin edessä on rantakallio, joka kallistuu kohti merta ja vastaanottaa aallot, joiden äänet vaihtelevat päivästä riippuen. Edessä aukeaa aava ulappa, horisontti on kaukana merellä seilaavien veneiden takana. Lokkien kirskunta täyttää ilman ja paikka tuoksuu puhtaalta. Kauniina päivänä istuisin rantakalliolla ja katselisin merelle. Ehkä näkisin yksinäisen kalastajan tai ukonilman nousevan uhkaavasti. Illalla voisin nähdä valtavan auringon laskemassa punaisen eri sävyissä viemässä uutta päivää maapallon toiselle puolelle ja yöllä täysikuun muistuttavan muiden planeettojen olemassaolosta. Sateisella säällä istuisin mökin puisen pöydän ääressä ja katselisin kuinka sadepisarat valuvat ristikkoikkunoita pitkin kohti maata. Lukisin hyvää kirjaa ja kääriytyisin huovan alle kahvikuppi toisessa kädessä. Kuuntelisin tulen ritinää takassa ja kirjoittaisin ehkä jotain pienellä lyijykynänpalasella päiväkirjaani. Ei puhelinta, ei tietokoneita, ei televisiota, ei juuri mitään.

Vaikka en kestäisi pakenemistani ehkä kuin muutaman päivän, olisi se kokeilemisen arvoista. En tiedä kestäisinkö sitä edes yksin, koska mielikuvitukseni voisi synnyttää pakenemismökilleni mitä kummallisimpia ääniä ja varmasti löytäisin jostain pölyttyneen kaapin kätköistä suttuisen tarinan, jossa kerrotaan karmivia kummitustarinoita paikkaan liittyen. Kuitenkin irtautumisen ansiosta voisi nähdä asioita uusista näkökulmista ja nähdä oman elämäni hyvyyden selkeämmin. Osaisi olla ehkä vielä enemmän kiitollinen kaikesta ja iloita siitä, että elämä ei ole vain välttämätön paha, joka täytyy sinnitellä läpi. Se on paljon enemmän, se on lahja. Sanan positiivisessa merkityksessä.