Perinteisesti syntymäpäivänä syödään täytekakkua, mutta rakas veljeni oli päättänyt tehdä toisin täyttäessään vuosia. Ihmettelin valtavaa pahvilaatikkoa, jonka hän salaperäisesti hymyillen kantoi keittiön pöydälle syntymäpäivänään. Olin haljeta uteliaisuudesta ja laitoin nenäni kiinni laatikkoon. Se tuoksui hyvältä, viineriltä tai joltain ihanalta taikinalta. Laatikko avattiin ja silmäni levisivät teelautasen kokoisiksi: jättipossumunkki! Tuijotin tuota jokaisen herkkusuun sokerirasvaunelmaa hetken enkä voinut uskoa, että tuollaisia kalorihirviöitä todella on olemassa. Todellakin, ja niitä saa vielä herkkumunkkikuorrutuksellakin! Veljeni tosin oli vaatimattomasti tyytynyt tavalliseen, punaisella omenahillolla. Olihan tuo keittiön pöydän täyttävä munkki mitattava ja sen strategiset mitat olivat 56 cm x 34 cm. Valtavaa! Uskoin xxxxxxxxxl-asioiden olevan rapakon takainen juttu, mutta kyllä täällä pikkuruisessa peräkylässäkin osataan. Mietin, onkohan possumunkin koolla rajaa. Kuinka ison possumunkin voi tehdä ja ennen kaikkea, kuka sen syö?

Hieman ennen jättipossumunkin ensitapaamista kohtasin uusavuttomuuden tai helppouden symbolin, viheltävän mikroruuan. Kaupan valmisruuat eivät kuulu suosikeihini jo niiden suolapitoisuuksien vuoksi, mutta että ruuan pitää vielä ilmoittaa itse koska on tarpeeksi lämmintä. Onko ihminen todella niin tyhmä, ettei itse tajua, koska ruoka on lämmintä? Vai onko itsestään viheltävä ruoka helppouden symboli? Vai tehokkuuden ilmentymä, koska ruuan lämmitessä voi tehokkaasti tehdä muita hommia kunnes ruoka viheltelee mikrossa? Ruuassa tosin oli yksi puute, koska tuo mainostettu vihellys ei kuulostanut todellakaan vihellykseltä, vaan huonolta pierulta. Nauroin tuolle "vihellykselle" kippurassa mikron edessä useamman minuutin ja ajattelin kyseisen ruuan tarvitsevan jonkun diplomin hyvän tuulen tuottamisesta sekä elinajan pidentämisestä. Pidentäähän nauru tunnetusti ikää ja niillä nauruilla tuli varmasti useampi lisävuosi. Mutta maailma muuttuu ja ehkä se muutos tuo vielä mukanaan puhuvan mikroruuan, joka kävelee omilla jaloillaan mikroon.

********

Tajusin olevani neljännesvuosisataa vanha. Samanlainen siivu ja viisikymmentä mittarissa. Joskus vuosia sitten kapinoin vanhenemista vastaan. En halunnut vanheta, poljin jalkaa maahan kuin Pikku Myy. Mutta se on täysin turhaa. Kaikki vanhenevat, sille ei voi mitään. Miksi siis kapinoisin? Haluaisinko todella jäädä tähän hetkeen ja huomata, että läheiseni, ystäväni ja kaikki muut vanhenevat? En, en halua. Haluan antaa ajan kulua, saada elämänkokemuksia, iloita jokaisesta päivästä, nauttia uusista asioista ja elää. Uskon, että parhaat vuodet ovat vielä edessä, koska vanhemmat ihmiset ovat sanoneet vuosien tuovan varmuutta, jolloin elämästä osaa nauttia yhä enemmän. Jos muuta en ole huomannut elämässäni, niin ainakin sen, että pienet asiat ovat elämän suola. Niissä ovat onnellisuuden avaimet. Uppo-Nallen sanoin: "Ihmiset tahtovat kaikenlaista, vieraita tavaroita vieraista maista. Pian ovat kaapit täynnä kamaa, elämä on kuitenkin yhtä ja samaa. Iloon ei ole tarpeen tavaraa hankkia. Onneen ei tarvita edes pankkia." Kiitos K ja H kivasta syntymäpäivästä! :)