Niin oli tunnelmallinen Aurejärven kirkko tänäkin jouluna. Mutta ihmettelin yhtä asiaa jouluaattona, kun kirkko täyttyi ihmisistä. Puheensorina, joka mölynäkin tunnetaan. Muutama vanhempi ihminen oli pahoillaan, koska jotkut tulevat kirkkoon rauhoittumaan ja hiljentymään. Ei kuuntelemaan ihmisten mölinää. Onko nyky-yhteiskunnan välinpitämättömyys levinnyt jo kirkossa mölisemiseenkin? Ajatellaanko vain, että mölistä saa jos itse haluaa? Toivon mielessäni, että ihmiset osaisivat vielä käyttäytyä tilanteiden ja paikkojen vaatimilla tavoilla. Siksi toivon, että tämän vuotinen jouluaattomölinä jäi tilastolliseksi poikkeukseksi ja ensi vuonna osaamme hiljentyä edes kirkossa.
********
Olen miettinyt monia elämän pieniä, mutta arkielämän kannalta niin suuria kysymyksiä. Kuten, miksi suklaata tulee syötyä jouluna niin paljon? Tai että miksi suomalaiset eivät arvosta maamme hienoja asioita vaan kaipaavat aina jonnekin muualle tai jotain muuta? Entä työputken jälkeisenä odotettuna vapaapäivänä et osaakaan rentoutua, vaan sykit joka suuntaan miettien, että jotain täytyisi tehdä?
Aloitetaanpa ensimmäisestä. Jouluna liikkuu suklaa. Suklaa kuuluu jouluun. Suklaata on kauppojen hyllyillä, joulupaketeissa ja lähes tuntemattomat kanssaihmiset työntävät käteesi suklaarasian joulun alla kiitoksena viime vuotisesta kaktuksen kastelemisesta. Esitin joulun alla toiveen, että ostakaa minulle joululahjaksi jotain muuta kuin suklaata. Lahjapaketeissa oli silti suklaata. Pitäisikö esittää toive jo tammikuussa ettei kukaan ehdi ostaa suklaata vai unohdetaanko niin ajoissa esitetty toive ja saan joka tapauksessa suklaata jouluna? Ehkä kuitenkin jossain mieleni sopukoissa toivon ihanaa suklaarasiaa. Kuinka avaisin sen sängyssä maaten ja lukisin hyvää kirjaa napsien suklaata suuhuni vähän väliä. Mutta tänä vuonna kokeilin taktiikkaa, että tuhoan suklaat kerralla, jottei niitä tarvitse syödä joka päivä tammikuun loppuun asti. Tulos: paha olo tapaninpäivänä ja suklaata on edelleen monta rasiaa. Tyydyn siis kohtaloon ja sopeudun siihen, että suklaa on osa joulua. Eihän sitä tosin olisi pakko syödä, mutta eihän hyvää suklaata nyt poiskaan voi antaa… ;)
Eräs itseäni vanhempi ihminen alkoi eräänä päivänä avautua Suomen kylmyydestä ja pimeydestä. Voi, kun täällä on niin synkkää, pimeää, hiljaista, kylmää ja luntakin sataa! Kuka hullu tänne muuttaa ulkomailta! En voinut olla kommentoimatta asiaa ja kertoa kuinka monien tuntemieni ulkomaalaisten ihmisten mielestä lumi ja kylmyys on ihanaa ja hiljaisuus eksoottista ja vielä sekin, että täällä me uimme järvissä…puhtaassa vedessä! Ja täällä on rauha. Suomalaiset monesti aliarvioivat maataan ja sen hyviä puolia. Ei mistään löydy täydellistä paratiisia tai jos löytyy, hyvin pian senkin kaapista paljastuu mörköjä, jotka tekevät täydellisestä epätäydellisen. Kävin kesällä Venäjällä ja suosittelen reissua sinne kaikille, jotka valittavat Suomen oloista.
Työputkeni kesti 25 päivää ja 26. päivä oli joulukuun ensimmäinen vapaapäivä. Tein 8-tunnin päiviä työharjoittelussa ja viikonloppuisin uurastin osa-aikatöitä parhaimmillaan 11 tuntia päivässä. Tänään tapaninpäivänä olen todennut, että en osaa rentoutua, vaikka olen odottanut viimeiset viikot vapaapäivää kuin kuuta nousevaa. Olen aamusta asti tuntenut omaavani ylimääräistä energiaa tuhlaten sen hiihtolenkkeilyyn talvimyrskyssä, järjestänyt kaappeja, täyttänyt työtuntilistoja ja nyt inspiroiduin kirjoittamaan. Kun hetkeksi rauhoitun lukemaan kirjaa, pomppaan kohta ylös kiertäen huonetta kuin hermoromahduksen saanut ampiainen tuntien tarvetta mennä jonnekin. Muutama tunti sitten suunnittelin jopa aloittavani koulutyön tekemistä, mutta kielsin itseäni. Ei Susanna, ei tänään! Joudun siis kieltämään itseäni vapaapäivänä tekemästä liikaa! Olen siis todennut, että työputkesta palautumiseen tarvitaan pidempi vapaapäivien putki. Ensimmäiset päivät kun kuluvat yleiseen tärisemiseen, niin voisikohan sitä rentoutua vasta parin päivän päästä?
Olen myös oppinut niinkin oleellisia asioita kuin, että yksiöön ei kannata ostaa murenevaa jyväleipää. Erehdyin kerran ostamaan ihastuttavan tuoreen ja kokonaisen leivän, joka näytti herkullisen jyväiseltä ja murealta. No, mureaa se todella olikin, koska yksiöni keittokomero oli seuraavat leivän elinpäivät täynnä jyvää, murua ja siementä lattiaa ja lavuaaria myöden, kun veitsellä leikkasin siivuja leivästä. Elämä opettaa, älä siis osta superjyväistä leipää yksiöön! ;D