Istuin marraskuisena aamuna kahvilassa kävelykadun varrella. Edessäni oleva pöytä oli vaaleanruskea, pieni ja sievä. Siinä oli pieni kannu maitoa, kuppi kahvia ja syystalven värisävyihin sopiva kukkakoriste. Istuin yksin ikkunan vieressä, josta näin selkeästi kadulle. Aamu oli kaunis, taivas selkeä ja ihmisiä oli paljon liikkeellä. Pari pöytää kauempana istui jonkinasteinen juorumarttojen aamukokoontumiskerho, koska sen taukoamaton pulina ei voinut johtua päivänpoliittisista keskusteluista, vaan mieluummin naapurin penan uuden naisystävän analysoinnista ja siitä, kuinka alakerran tuulikilla on ensi viikolla jonkinlaiset kuppien ja kippojen esittelykutsut. Katselin pankkia ja sen ovia ja erityisesti niiden edessä seisovia ihmisiä. Iäkkäitä rouvia laukku kädessään, kiireisen näköisiä keski-ikäisiä hermostuneesti kelloa vilkuillen ja vanhoja herroja tummanpuhuvat vaatteet yllään seisoen aamuauringossa kuin järkähtämättömät sementtipylväät. Mietin, mikä saa ihmiset tungeksimaan pankin edessä juuri silloin kun se avautuu? Miksi pankin edusta pitää kansoittaa juuri avautumishetkellä, vaikka pankki on auki myöhään iltapäivään asti? Johtuuko se ihmismielen "kaikki on tehtävä heti" vai "minun on oltava ensimmäinen"-asenteesta? Toisaalta, jos ihmiset olisivat yhtä innokkaita maksamaan laskunsa, ei karhukirjettä tuskin tunnettaisi. Tai jos ihmiset olisivat yhtä kilpailunhaluisia, ei tarvitsisi ennen arvokisoja pohtia erilaisissa raadeissa saadaanko tällä kertaa yhtään mitalia. Ehkä kyse on sittenkin vain tavasta tai todellisesta tarpeesta. Tiedä sitä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Katselin edelleen ihmisiä pankkipohdinnasta selviydyttyäni. Iäkkäitä ihmisiä, jotka suorittivat aamuostoksiaan. Miehiä, jotka olivat kokoontuneet kauppojen kulmille juttelemaan. Työmiehiä, jotka keikkuivat rakennustelineillä keltaiset huomiliivit päällä. Teinejä, jotka puntit maata laahaten vaelsivat aamuisen kaupungin katuja pysähtyen välillä istumaan jonnekin. Äitejä, jotka työnsivät lastenrattaita pitäen samalla toisella kädellä isomman lapsensa kädestä kiinni. Hymyilin miettiessäni, että ihmiset ovat kuin muurahaisia. Tekevät töitä, jokaisella on paikkansa muurahaisyhteiskunnassa. Menevät paikasta toiseen, kantavat tavaroita, liikkuvat myös tyhjin käsin. Aurinko ja lämpö saavat muurahaisyhteiskunnan heräämään, liikkumaan vikkelämmin ja iloisemmin. Muurahaismaailmassakin on kuningattaria, säätieteilijöitä ja sotilaita. Onneksi ihmiset eivät kylmän tullen sentään vetäydy kekoon, vaikka sekin olisi varmasti kokeilemisen arvoista. Tiesitkö muuten, että muurahaispesää on maan alla yhtä paljon kuin maan pinnalla? Ja että muurahaiset vetäytyvät sinne maan alapuoliseen osaan talveksi, koska siellä on lämpimämpää? Opetin tukilapsille kesällä muurahaisten pissan maistamista. Kuoritaan ohut puun oksa, työnnetään se kekoon, vedetään pois, puhdistetaan muurahaiset sun muut ja elämys on valmis. Kirpeää ja hauskaa!

********

Jokaisella ihmisellä on varmasti paikkoja, joista erityisesti pitää. Toisaalta esimerkiksi itseni kaltaisella, kaikista asioista innostujalla, tällaisia paikkoja on lukuisia. Pienempänä yksi suosikkimietiskelypaikkani sijaitsi pienen metsälammen rannalla, jota ympäröi avara kallio mäntymetsineen. Istuin aina joskus korkealle kalliolle ja vain katselin. Sittemmin joku mökkeilystä innostunut kanssaeläjä päätti rakennuttaa kauniin lammen rannalle torppansa, joten paikka on omassa elämässäni enää muistojen lokeroissa. Vesi on kuitenkin aina kaunista, erityisesti virtaava vesi. Erään lenkkipolkuni varrella virtaa yllä näkyvä joki, jota pysähdyn aina ihailemaan vuodenajasta riippumatta. Ja todellakin, virtaavassa vedessä on jotain kiehtovaa, kaunista ja villiä. Katsokaa vaikka!