Olipa kerran päivä. Joulukuinen päivä. Vettä tihutteli hiljalleen ja ihmiset ryntäilivät kaupasta toiseen. Olisi pitänyt olla hanget korkeat nietokset, mutta olikin vettä tulvillaan lätäköt. Harmaata, vesi rouskui autolla ajaessa ja tuulilasinpyyhkijät eivät saaneet nauttia joulurauhasta vaan olivat ylitöissä. Kaupoissa soivat iloiset joululaulut ja hyllyjen lomassa mummot vaihtoivat joulutervehdyksiä sairaskertomusten kera. Olin jouluostoksilla, vaikka hankin lahjat läheisilleni ja ystävilleni jo marraskuussa. Pyrin välttämään joulunalusajan "selvitäksesi ilman ruhjeita kaupasta ulos täytyy sinun edetä kyynärpäätaktiikalla hyllyjen välissä" – asiointia, mutta silti sitä on aina jonkinlainen velvoite tunkea itsensä kauppaan juuri ennen joulua.

Katselin tavaroita: joulukrääsää, lyhtyjä, vaatteita, astioita, liinavaatteita ja lisää kaikkea tavaraa. Tiesitkö muuten, että lyhtyjen koolla ei ole enää mitään rajaa? Lyhtyhyllyssä oli myynnissä valehtelematta ainakin metrin korkuinen lyhty. Katselin tuota lyhtymaailman jättiläistä hetken ja kuvittelin sen pohjalle palamaan pienen tuikkukynttilän. Veisin lyhdyn hautausmaalle ja johan olisi kirkkomaan muhkein lyhty! Mummot etsisivät kateudesta vihreinä isompaa lyhtyä hoitohaudoilleen kilpavarustelun hengessä. Aloin hymyilemään ja hymy yltyi nauruksi. Laitoin käden suuni eteen, etten näytä ihan toivottoman höyrähtäneeltä ja kärryjen kanssa ohi liihottavat mummot mulkoilivat minua kummissaan. Oli parempi lähteä lyhtyhyllyltä ennen kuin mielikuvitukseni pääsisi kokonaan irti.

Saavuin joulukrääsähyllylle. Olen altis ostamaan kaikkea krääsää, varsinkin enkelikoristeita, jotka eivät mielestäni ole krääsää muuta kuin hinnan puolesta. Tonttuja, seimiä, kynttilöitä, poroja, joulupukkeja, tähtiä ja sitten…tättärättätää! Tonttulakkeja! Muistin lapsuuden koruttomat tonttulakit, jotka jotkut olivat niin kireitä, että pääni näytti varmasti lähinnä iloisen helakalta jouluomenalta verenkierron estymisen takia. Mutta nykyajan tonttulakit! On lettiä, vieteriä, valkoista karvareunusta ja korvaläppiä. Hypistelin korvaläpällistä lakkia, jossa oli valkoinen karvareunus ja kaksi roikkuvaa palloa. Siinä oli minun lakkini, ajattelin. Järkevä-Susanna sanoi, että laitapa lakki takaisin ja unohda tonttuilu, mutta lapsenmieli-Susanna sanoi, että ota, ota, osta, osta, hauskaa, hauskaa! Jälkimmäinen voitti ja laitoin lakin koriini. Kävin vielä ennen kassalle menoa hakemassa paketin kahvia, jonka vein kummilleni.

Kassalla tunsin, kuinka takana jonottavan iäkkään rouvashenkilön silmät pureutuivat selkääni. Katsoin häntä ja hymyilin, hän käänsi äkkiä katseensa pois. Seurasin sivusilmällä, kun rouva nyki miestään hihasta ja kuiskaukseksi tarkoitetulla puolihuudolla sanoi: "Oliko tuo Presidentti-kahvi tarjouksessa, kun et huomannut ottaa sitä!!!!!". Mietin, näytänkö siltä, että ostan vain tarjoustuotteita, mutta koska korissani oli vain tonttulakki, pari kynttilää ja kahvipaketti, ajattelin, että rouvashenkilö piti minua vain ehkä vähävaraisena. Hymyilin edelleen ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen mies tökkäsi minua kylkeen ja kysyi matalalla äänellä: "Anteeksi, mutta oliko tuo Presidentti-kahvi tarjouksessa?". Hymyilin entistä leveämmin ja sanoin, että ei ollut. Kuulin miehen murahtavan rouvalleen jotain, että kyllä hän olisi huomannut, jos kahvi olisi tarjouksessa ollut…

Tonttulakki on sittemmin viivähtänyt kutreillani hetken jos toisenkin. Olin laittamassa kirkkoakin joulukuntoon lakki päässäni ja hyräilin joululauluja. Kirkko on nyt kaunis, kynttilöitä ja joulukuusi koristeltuna. Ja minä sekä ihana tonttulakkini! :)

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />