Rakas pollemukseni sai kaulaansa kauniin, kesäisen voikukkaseppeleen. Ihana tukityttömme teki sitä pitkään ja hartaasti. Kulutti minuutteja, monia, monia minuutteja pellon reunassa. Onnellisena, hymyillen rakensi kukka kukalta karvamersulle iloista yllätystä. Ja pujotti tuon upean seppeleen silkkiturvan kaulaan. Hetken näkyä ihasteltiin...kunnes...

...hänen pollemainen korkeutensa havaitsi kaulassa killuvan rakennelman olevan hevosmaisen syötävää...kääntäen kaulaansa, huultansa venyttäen...

...arvon leidi nappasi seppeleestä kiinni, riuhtaisi ja alkoi pistellä poskeensa. Mikä tyytyväinen ilme!

Reilu polle. :)

********

Olen miettinyt paljon elämää. Elämää yleensä ja omaa elämääni. Miettinyt hyviä ja huonoja hetkiä, kyyneleitä, naurua, rakkautta, vihaa ja kaikkea mitä mahtuu elämään. Kirjoittanut, ajatellut, puhunut, selvittänyt, lukenut ja ollut hiljaa. Katsellut luonnon kauneutta; peilityyntä kesäiltaa, kukkaloistoa, eläimiä, pilvenhattaroita, veden liplatusta ja sadepisaroiden iskeytymistä maan pintaan. Elämä on välillä tuntunut hyvin pysähtyneeltä: tässäkö minä nyt olen? Mitä minulle on tapahtunut? Mikä minusta on tehnyt tällaisen? Elämä on tehnyt minusta tämän ihmisen. Kaikki tapahtumat, ihmiset ja minä itse.

Ystäväni sanoi minulle hiljattain, että asioiden ajatteleminen ja läpikäyminen on ihmisessä sekä vahvuus että heikkous. Asioiden käsitteleminen kehittää ihmisyyttä, rakentaa arpia, jotka eivät niin helpolla avaudu enää jatkossa. Asioiden käsittelemättömyys, maton alle lakaiseminen, on helppo tie. Mutta mihin se tie johtaa? Eteenpäin, kyllä. Muutokseen, ei. Se tie rakentaa ainakin arpia, jotka alkavat helpolla vuotaa verta vielä pitkienkin aikojen päästä. Se tie johtaa helpolla noidankehään, jonka kiertäminen muuttuu itselleen lopulta näkymättömäksi.  

Mietin joskus ehkä liikaa. Mutta se on minun tragediani. Jonkun mielestä ajatteleminen on turhaa, mutta vaikka niin sanoisi, en usko, että kukaan ihminen olisi täysin ajattelematon. Se on vain helpompaa mennä eteenpäin kuin höyryjuna.

Olin eräs päivä lastenvahtina ollessani mietteliäs. Lapset huomaavat muuten mielialat todella tarkasti. Melkein vaistoavat. Nuo ihanat elämän alkukevättä viettävät tähtisilmät kysyivät, mikä minua painaa. Ihmissuhteet ja niiden vaikeus, sanoin. Välinpitämättömyys ja tyhjät lupaukset, vastasin. Valehtelu ja kylmyys, tokaisin. Sain vastauksen: "Unohda kaikki tyhmät ihmiset. Et sä saa kuluttaa aikaa niiden miettimiseen. Et sä saa olla surullinen, koska niiden tyhmien ihmisten pitää olla surullisia, ei sun. Jos ne edes osaa olla." Mietin tuota vastausta ja miten suoria ja totuudellisia lapset todella ovat. Ihailtavaa, en koskaan halua menettää lapsen uskoani asioihin, vaikka elämä kuristaisi minut lähes hengiltä ja itkisin rautanauloja. En ikinä.

Löysin sittemmin Muumeista hyvän ajatelman. Muumit on muutenkin loistava, elämänviisauksia täynnä oleva sarja.

"Jos pidät minusta, lupaat poimia minulle kaikki tuikkivat tähdet tummalta taivaankannelta. Jos pidät minusta oikein paljon, lupaat noutaa minulle hopeisen kuun taivaalta. Mutta jos rakastat minua, et tee turhia lupauksia."

~Nyyti~

Ja tässä kappale, joka saa minut itkemään. Kaunista. Mutta ettei liiaksi vakavoiduta, niin kerron uusimmasta käynnistäni kenkäkaupassa. Menin kauppaan, hypistelin ihania kenkiä ja aloin kokeilla gladiaattorisandaaleja. Myyjä tuli luokseni ja kysyi, voiko auttaa. Vastasin, että etsin kenkiä, joilla voisi vähän kävellä. Saman tien tajusin, kuinka fiksu lausahdus suustani pääsikään. Yleensähän kengillä kävellään. Hitto, että tunsin itseni tyhmäksi ja korjatakseni ääliömäisen olemukseni ostin kolmet kengät. Luulin varmaan saavani näyttämään itseni jotenkin fiksulta myyjän silmissä suoltamalla rahaa heidän liikkeeseen...hyvä minä! :D