Leikkasin tässä eräs päivä angorakanieni villat. Yllä näkyy millaisia karvamammutteja ne olivat ennen leikkausoperaatiota (kuvissa Ruusu). Olin jo pitkään kärsinyt huonosta omasta tunnosta, koska aina vaan päivät menivät ja kanit jäivät villoinensa taka-alalle kiitäessäni omassa oravanpyörässäni. Sitten kun tuli sopiva rako, että olisi vaikka voinut heittää selälleen sohvalle ja tuijottaa aivot narikassa kattoa, tallustinkin sakset kädessä talliin ja nappasin kanit vuorotellen syliin. Angoravillaa löytyy allekirjoittaneelta tällä hetkellä pahvilaatikoittain, joten jos jollakin on tarvetta, tervetuloa hakemaan! ...ennen kuin itse innostun tekemään siitä lankaa, koska villa on satumaisen pehmeää ja sitä jaksaisi hypistellä vaikka koko päivän. Fiilistelin jo villaa leikatessa kuinka joku päivä puen käsiini angoranvillasta kudotut lapaset. Siihen voi tosin mennä pitkä aika, kun käsityöinnostukseni on sitä luokkaa, että ala-asteella aloitettu pöytäliinan merkkaus on yhä kesken. Myönnän olevani enemmän askarteluihminen! ;D Mutta kieltämättä ajatus langan itse tekemisestä kiehtoo, koska toimiva rukkikin talosta löytyy...alla näkee miten pieniä isoista karvamöhköistä tuli. Jäi vain iso pää ja isot korvat. =)

Kevään viimeiset tentit on takana, mutta toisaalta kesäkuussakin odottelee tenttejä. Joten eipä parane isoja hurraa-huutoja kajautella ilmoille, vaan kiltisti lainata mukavaa kesätenttilukemista yliopiston kirjastosta. Mitä enemmän sitä taas katseli lukuvuoden mittaan kaupunkielämää, sitä enemmän sitä alkoi arvostaa maaseudun rauhaa. Eilen huokailin sisäisesti tenttisalista poistuessani sille tunteelle, kun saan viettää kesää maalla heinäntuoksun ja rantasaunottelun merkeissä. Ja tietenkin myös työnteon. Kaupunkielämässä on toki hyvät puolensa; unohtuneen maitopurkin voi kipaista kulman takaa ostamaan tai tylsyyden iskiessä hinata itsensä vaikka leffaan. Mutta se autojen taukoamaton virta, asfaltti, keväisen tunkkainen ilma ja ihmisten muurahaismainen vilinä alkaa joskus ahdistaa. Ja joskus siitä tykkää. Outoa. Nyt kuitenkin antaudun maalaiselämälle ja harhailen mietemaailmassa jo kesässä. Teen voikukista seppeleen, lämmitän rantasaunan, istun laiturilla hiljaisuutta kuunnellen, kuljeksin pitkin maita heinänkorsi suupielessä, kellun järvessä sinitaivasta katsellen ja soudan veneellä peilityynellä järvellä. Ah, juuri sitä kaipaan kaikkien muiden velvollisuuksien ohessa! Toki maalaisromantiikka voi kadota viimeistään siinä vaiheessa, kun pahimmilla helteillä nostelet heinää seipäälle paarmojen pureskelessa takalistosta. Tai kun kylätiellä pyöräillessäsi syljet suustasi kuralätäkön antimia kun joku oman elämänsä kimiräikkönen viuhahti juuri ohi kura roiskuen. Tai kun kesäpäivänä lähdet veneellä soutelemaan ja huomaat keskellä järveä vuosisadan ukkosmyrskyn nousevan horisontista jonka seurauksena soudat airot heiluen kuin nopeutetussa filmissä kohti rantaa rakot käsissä.

Mietin joskus talvella tuota allaolevaa aforismia, kun puudutin istumalihaksia luentosalin penkillä odottaen koska superpitkä luento loppuu. Ikkunaa vasten paiskautui räntää ja tuuli vihmoi hyytävästi. Opettaja vaahtosi varhaiskasvatuksen historiasta ja katselin häntä kiinnostuneena kynä toisessa kädessä, pohdiskellen kuitenkin samalla tätä kaunista mietettä kesäajatuksien kera.

"Taide on oikeastaan sitä, että voi keskellä kylmää talvea ikään kuin siirtyä ihanaan kesäaamuun ja tuntea kaiken, minkä tuolloinkin; tuntea luonnon heräävän ja oman itsensä olevan harmoniassa sen kanssa."

~Hugo Simberg~