Näkymä laiturilta.

"Hän taas tanssii tahtiin valssin

lehmus tuulessa huokailee

vanhan talon puuseinää

aurinko salaa suutelee

 

Hän on täällä taas

kuinka sua kaipasin

täällä taas

talven yli odotin

ja täällä taas

neiti kevät on tullut kaupunkiin

 

Murtuu huulet kylmän talven

kaiken alkaa hän uudelleen

jostain kuulen tutun laulun

hänen tiedän taas palanneen

 

Hän on täällä taas

kuinka sua kaipasin

täällä taas

talven yli odotin

ja täällä taas

neiti kevät on tullut kaupunkiin."

 

-Sir Elwoodin Hiljaiset Värit: Neiti Kevät-

 

Kävin tänään illalla kävelyllä. Kuljin ensin pellon reunaa, jota peittelee vielä paikka paikoin lumi. Keväinen lumi, joka on sekoitus sohjoa ja yöpakkasten kovettamaa kidelunta. Pellolta siirryin metsäpolulle. Aurinko oli laskemassa ja värjäsi kuusten oksat kullalla. Oli hiljaista. Ymmärrän, miksi metropolien ihmiset tulevat ihmettelemään tänne hiljaisuutta. Ovat vain ja kuuntelevat. Ihmettelevät. Hiljaisuus on kaunista ja rauhoittavaa. Meille se on itsestäänselvyys, mutta kaikille se ei ole. Siksi emme osaa sitä usein arvostaa tai ylipäätään huomata. Menin hakkuuaukean yli joelle, joka on suosikkipaikkojani keväisin. Kun vesi tulvii ja virtaa kiireellä kohti järveä. Nyt joki on vielä rauhallinen, osittain jään peitossa. Jää on muodostanut ainutlaatuisia taideteoksia, joiden lomassa vesi virtaa. Katselen jokea joskus pitkiäkin aikoja. Tänään mietin kuinka virtaava vesi on kuin ihmiset; sillä on kiire koko ajan. Ikään kuin se kiirehtisi eteenpäin ja lopulta pysähtyy. Ilta oli niin kaunis, että jäin vielä istumaan laiturille katsomaan auringonlaskua. Lähdettyäni laiturilta huomasin ilman kylmenneen auringonlaskun myötä. Mutta kevät oli tullut. Ja hiljalleen se muuttuisi kesäksi. Hymyilin.