Näin tuon edellisessä jutussa koreilevan hienon ilmiön eräs kirkas tammikuinen päivä. Taivaalla ei ollut pilviä ja aurinko oli juuri laskenut metsänrajan taakse. Pakkanen nipisteli poskia ja taivas näytti appelsiinimarmeladilta ja toiseen suuntaan katsoessa siniseltä sen eri sävyissä. Olin tulossa ratsastuslenkiltä. Tulimme kohti kotia lumisen pellon yli. Säde roikutti päätään levollisena, kun olin antanut sille pitkät ohjat hetkeä aiemmin. Välillä se pysähtyi kuuntelemaan ja yritti hamuta lumen alta syötävää. Näin suihkarin menevän korkealla taivaalla. Se eteni tasaisesti ja perässä seurasi kumea ääni. Hiljalleen se siirtyi kohti metsänrajaa, jonne suuntaan aurinkokin oli aiemmin laskenut. Yhtäkkiä suihkarin jättämän vanan väri muuttui kirkkaan oranssiksi laskeneen auringon johdosta. Näky oli hieno! Hyppäsin vauhdilla alas hevosen selästä ja hain kameran. :)

Säde on ollut minulla kohta 7 vuotta. Mihin aika on oikein mennyt? Juurihan koeratsastin sitä nurmolaisella peltoaukealla. Säde painoi ohjalle, lähti laukkaan ravipohkeesta ja tallille mennessä ei ollut tietoa rauhallisesta käynnistä vaan puolittaisesta steppausravista. Ja silti menetin sydämeni tuolle hurmaavalle mantelisilmälle. Säteen kasvattaja, vanha ja kokenut hevosmies, katseli minua tuumaillen ja sanoi: ”Pidät tuosta tammasta, koska tuon sen teille?”. Sanoin, että parin viikon päästä ja parin viikon päästä Säde muutti meille. Vaikka aika on mennyt äkkiä, siihen on mahtunut valtavasti kokemuksia. Alun johtajuuskamppailut, iloa omasta hevosesta, vaarallisia ja vaudikkaita tilanteita, vapauden tunnetta, luottamusta ja huolta. Niin paljon kaikkea, että niistä saisi jonkinlaisen kirjan kirjoitettua.

Mietin, että suhdetta hevoseen voisi kutsua hyvällä syyllä kavioliitoksi. Vaikka lannan lapioiminen joskus saattaa kyllästyttää tai se, kun yrittää houkutella kesän antimista nauttivaa pollea laitumelta lenkille sen katsellessa sinua heinätukko suussa ilman aikomustakaan liikahtaa kohti porttia, niin silti hevosen omistaminen on ehdottomasti positiivinen kokemus. Hetket, kun katselet auringonlaskua hevosen selästä, itket sen kaulaa vasten tai laukkaat tuntien vain tuulen huminan, vapauden, kavioiden rummutuksen ja kaikki muu unohtuu. Niitä hetkiä ei voi kuvailla, ne täytyy tuntea.

Tajusin eräs päivä yhden asian. Olen tiennyt sen melkein 7 vuotta, mutta nyt tajuan sen. Säde on elämäni hevonen. En tiedä haluanko toista hevosta, kun Säde jonain päivänä tulevaisuudessa laukkaa vihreille laitumille. En halua miettiä sitä, haluan vain antaa aikaa hevoselleni unohtamatta muita tärkeitä ja merkityksellisiä asioita elämässä niin kauan kuin meillä on yhteistä aikaa. Joskus teinivuosina kirjoitin päiväkirjaan runon, jonka olin kopioinut jostain kirjasta:

”If I had a horse, I´d ride off in the sunset, where dreams and shadows lie. To a life, where pain and sorrow don´t exist, and to where hopes and dreams become reality.”

Näkiköhän se vanha, jo sittemmin edesmennyt mies, että me Säteen kanssa tulisimme hyvin toimeen? Jos näki, hän oli oikeassa.

Lenkille lähdössä ohjia kokoillen kesällä 2008.