Sinäkin päivänä, kun kaikki romahtaa ympärilläni, seison keskellä peltoa katsellen kaikkea sitä kauneutta, joka ympäröi minut. Katselen ympäröivää luontoa, joka antaa minulle voimaa ja saa tuntemaan osaksi tätä kaikkea. Ympäröiviä peltoja, metsiä, järviä, niittyjä ja taivasta. Katselen niitä jokaisena vuodenaikana ja ymmärrän aina selkeämmin miksi luonto on niin arvokasta, korvaamatonta ja kaunista jokaisella pienellä yksityiskohdallaan ja käännöksellään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kullankeltainen vilja huojuu tuulessa ja ilma tuoksuu puhtaalta hengittäessäni sitä silmät kiinni. Katson sinistä taivasta, jonka poutapilvien edessä kiitävät mustat pääskyset ilmaa halkoen. Istun rannalle ja tuijotan kauas järvelle. Aallot lyövät tasaisesti rantakiviin ja kaislat huojuvat tuulessa kuin tuhat hattivattia. Yksinäinen lokki liitää rantaviivan yllä ja kirskahtelee aika ajoin surullisesti. Makaan laiturilla lukien kirjaa ja tuntien auringon polttavan ihoani. Olo on raukea. Laukkaan hevosella metsäautotiellä ilmavirran humistessa korvissani. Kavioiden kopina, vapaus ja vauhti. Sydän lyö nopeammin, hevosen harja hulmuaa. En ajattele mitään muuta kuin sitä hetkeä ja maisemat vilahtelevat ohitse.

Syksyn tullessa nostan villapaidan kauluksen kohti suutani ja tunnen tulevan talven kylmyyden saapuvan. Seuraan lehtien tanssia maassa havainnoiden niiden kauniita värisävyjä ja kuunnellen niiden kevyttä kahinaa. Hiivin rantasaunan ylimmälle lauteelle, sen kauimmaiseen nurkkaukseen, ja sytytän yhden pienen kynttilän valaisemaan täydellistä pimeyttä. Sen liekki väreilee utuisesti ja luo pimeään lämpöön kajoa saaden puiden palamisen synnyttämän ritinän kuulostamaan vieläkin rauhoittavammalta. Siirryn terassille ja yritän nähdä pimeyden läpi. Kuulen vain lepakon kiitävän läheltä ohitse nähden sen tumman hahmon ja korvani vastaanottavat järven synnyttämiä veden ääniä. Metsän reuna näkyy tummana muurina vasten taivasta. Kelmeä kuunvalo kajastaa puiden lomasta ja saa maiseman näyttämään lähes pelottavalta varjoineen.

Talven saapuessa katselen ensimmäisten lumihiutaleiden hiljaista laskeutumista maahan, joka odottaa harmaana ja kylmänä talven kosketusta. Hypin niiden seassa ja yritän kielelläni tavoittaa valkoisia hiutaleita, jotka tanssahtelevat alaspäin. Ensimmäiset lumihiutaleet kasvavat kinoksiksi, joita pitkin kiidän pienellä pulkalla ja tupsahdan hankeen lumen työntyessä kasvoihin ja vaatteiden alle. Jäädytän vedestä lyhtyjä, joihin asettelen kynttilöitä valaisemaan keskitalven synkkyyttä. Pyörittelen lumipalloista lyhtyjä, jotka pyramidimaisesti kohoavat pihassa valoa tuikkien. Kuulaana pakkaspäivänä rämmin umpihangessa kengät täynnä lunta. Juoksen ja kaadun, nauran ja poskeni hehkuvat punaisina. Kaivan repusta termospullon ja kaadan höyryävää kahvia pieneen mukiin, johon tartun paksuilla lapasillani. Puristan mukia molemmin käsin ja sieraimiani hellii kahvin ihana tuoksu. Katselen samalla puiden oksia, jotka kimmeltävät kilpaa hangen kanssa. Pakkanen on tehnyt niistä tuhansia timantteja, säihkyviä jalokiviä, joiden kimallus kilpailee auringonsäteiden kanssa. Aurinko on utuinen, kaukana, eivätkä sen säteet lämmitä. Se laskee nopeasti ja pimeys saapuu yhtä kovalla kiireellä. Pimeys tuo mukanaan ehkä tähtitaivaan, sadat ja tuhannet eri kokoiset tähdet. Vilkkuvat, putoavat, liikkuvat ja tuikkivat. Muodostavat kuvioita ja saavat taivaan näyttämään timantein koristellulta sametilta. Kallistan päätäni ylös ja katselen. Näen ehkä tähdenlennon ja toivon, muuten vain katselen valtavaa avaruutta.

Kunnes kevät koittaa hiipien, sulattaa talven jääsydämen ja antaa lupauksen kasvusta ja lämmöstä. Vesi virtaa ja kuohuu, jääpuikot koristavat iltaisin ja aamuisin maisemia, ensimmäinen perhonen levittelee siipiään auringonsäteiden muuttuessa lämpimiksi. Veden virtaus on kaunista, pyörteet ja jatkuva kiire, joka loppuu suvantoon ja rauhoittuu. Lumi katoaa luonnon herätessä uuteen kevääseen. Kaikkialla on ääniä, laulua, huminaa ja kohinaa. Siirryn odottamaan hetkiä rannalla, aaltojen säveliä ja kaislojen huojuntaa. Ja vaikka kaikki muu katoaisi ympäriltäni, se kaikki ei katoa milloinkaan. Voin vain itse sen kadottaa tai nähdä entistä kauniimpana.

Yllä oleva teksti syntyi iltana, jolloin tunsin olevani yksin. Fiilistelin asioita ja huomasin, että ihminen saa kuin saakin luonnosta mielenrauhaa ja voimaa. Vähän niin kuin Leif Färding on kirjoittanut:

"Menin rannalle. Puhuin kiville. Ja kylmässä tuulessa väräjäville lehdille, koska oli syksy. Puhuin myös kivien ja kantojen ja sammalten samoajille: hyönteisille. Puhuin linnuille ja levottomalle tai tyvenelle merelle, puhuin auringolle. Ja koko ajan tuntui kuin ihminen kuuntelisi."

Tosin en ole vielä vienyt luontoviehtymystäni niin pitkälle, että puhuisin itikoille ja muurahaisille. Ehkä sekin päivä joskus koittaa. Voisi olla kokeilemisen arvoista. Vastalauseita tuskin ainakaan tulisi. :) Siihen asti jatkan hienojen hetkien fiilistelyjä mitä ympäröivä todellisuus tarjoaa. Heinätyötkin muuten on hyvässä mallissa kuten kuvasta näkyy. Ehkä kivointa hommaa mitä kesällä voi tehdä, ainakin aina jälkikäteen ajateltuna ja rakot paranneltuina…