Olipa kerran sateinen päivä. Päivä, jolloin pelkkä vilkaisu ikkunasta pihalle riitti todistamaan, ettei ulkona selvinnyt minuuttiakaan kastumatta. Päivä, jolloin olisi voinut tuijottaa kattoa sohvalla ihanasti torkkuen tai kuunnella musiikkia pilvilinnoja rakennellen tai saada siivousvimman, kuten minulle kävi. Ja siivousvimman pyörteissä voi joutua kohtaamaan turhista tavaroista luopumista.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olen huomannut, että tavaroista luopuminen on vaikeaa, ainakin minulle. Kaapeista löytyy ala-asteaikojen langanpätkiä, vuosia vanhoja avaimenperiä (joilla ei tosin ole enää käyttöä, koska ripustimet ovat kadonneet vuosien melskeessä), paperilappuja, reikäisiä bändijulisteita ynnä muuta yhtä tarpeellista. Mutta kuinka kävikään, kun aloin siivoamaan kaappeja. Ajattelin ehkä vielä tarvitsevani langanpätkää jossain askartelussa, avaimenperän voisin säilyttää muuten vaan, paperilapuissa on nostalgisia lauseita ja viestejä, bändijulisteet voisin säilyttää tulevaisuuteen näyttääkseni henkilölle x mitä joskus kapinallisena pidin seinälläni.

Miten luopuminen voikaan olla vaikeaa! Tajusin, ettei tavaraan saa kiintyä, mutta niin vain aina käy. Puoliksi käytetyt kynänpätkät, yksittäiset napit ja kuivunut ensimmäinen ripsiväri tuntuvat vaan liian arvokkailta roskiin heitettäviltä. Siksi tein kompromissin, kuten jo niin monta kertaa aiemminkin. Arkistoin kummalliset säilytyksenkohteeni pahvilaatikoihin ja kiikutin ne varastoon. Tässä vaiheessa kiitän kotipuolen rakennusten tilavuutta, jotta en joudu heittämään hyvästejä EnVoiLuopuaMistään-syndroomalleni. Kuivuneen ripsivärin sentään uhrauduin heittämään roskiin.

Siivouksen pyörteissä voi löytää jotain jännää ja innostavaa. Erään piirongin kolmanneksi ylimmästä laatikosta löytyi rippikouluvihkoni. Piironki on juuri sellainen vanhanaikainen ja ruskea, jonka nihkeän painavaa laatikkoa avatessa saa puristaa hampaat yhteen päästäkseen käsiksi sisältöön. Rippikouluvihko, jonka kannessa luki mustalla tussilla isoin kirjaimin: "Sussun oma, Ripari -98". Innostuneena avasin vihkon, koska minulla ei ollut mitään käsitystä mitä se sisältää kymmenen vuoden jälkeen sitä hypistellessäni. Kuvia ja tekstejä silmäillessä muistinkin ne kaikki ja mieleeni palasivat rippikoulutunnit. Ensimmäisenä oli lueteltu riparilaisten nimet. Sitten uskonoppeja, Raamatun lauseita ja elämän viisauksia sekä pohdintoja. Piirroskuvia risteistä ja kirkoista, kukkia, sydämiä ja kaikkea epämääräistä. Sitten tuli monen monta tyhjää sivua kunnes alkoi mielenkiintoinen osuus (vuonna -98 se oli varmasti kaiken kohokohta). Vuoropuhelu vierekkäisten kavereiden kanssa. Joskus sitä käytiin antamalla pieniä lappuja salaisesti toinen toiselle, mutta näköjään myös armas rippikouluvihkoni on ollut tämän ilmeisesti keskittymistä haittaavan viestittelyn näyttämönä. Tässä yksi esimerkki: Ystävä: "Kun mä sain sen pallon päähäni mä huusin, että voi v**** ja se vähän repes ja lähti hekotteleen…että mä oon hauska! Heh heh heh…" Minä: "Joo, mä kuulin, tulis jo ilta vai mitä? Hei toi yks irvistelee!" Ystävä: "Joo niin tai tulis jo yö eikä väsyttäis. Tässä pöydässä haisee viinimarjalle…" Minä: "Täällä haisee paljon muullekin, meijän huoneessa ainaskin!" Ystävä: "Ei se oo meidän syy…" Minä: "Niin, se lemu tulee vessasta! Mutta kukaan ei usko meitä! Ystävä: "Ei niin…" Minä: "Moi moi! Tunti loppuu! JES!" Ystävä: "Vooouuuuuuu…mmmooooiii!"

Näin kymmenen vuotta jälkikäteen mietin, kuinka sitä nykyään onkaan paidan kaulukset siististi silitettyinä istumassa kirkkovaltuustossa, tekemässä aloitteita seurakunnan parasta ajatellen ja lukemassa Raamatun tekstejä seurakuntalaisille jumalanpalveluksissa. Näin se elämä menee! :) Mutta yksi varteenotettava käännös rippikouluvihkostani löytyi ja se kuuluu seuraavasti: Palmusunnuntai = PalmiSunday :)

********

Ihmisessä oleva TeenEnsinMietinSitten – piirre on sekä hyvä että huono. Hyvää siinä on se, että saa uusia kokemuksia, joista ei välttämättä ole osannut uneksiakaan (tai nähdä painajaisia). Huonoa siinä on se, että voi aiheuttaa itselle ja muille päänsärkyä, löytää itsensä mitä kummallisimmista tilanteista ja nauraa jälkikäteen kaikelle (vaikkei aina välttämättä itse tilanne naurattanut yhtään). Päätimme kaveriporukassa osallistua vaellussuunnistuskisoihin Seitsemisen kansallispuistossa tulevana viikonloppuna. Ideana loistava: hyvä porukka, luonnossa liikkuminen ja toiveena kaunis säätila. Jälkikäteen mietityt lähtökohdat tosin hieman pelottavat: a) kukaan meistä ei osaa ottaa suuntaa kartalta eli toisin sanoen suunnistustaidot ovat luokkaa ö b) kukaan meistä ei ole harjoitellut kestävyyspohjia ajatellen 8 tunnin koitosta eli sippaaminen on odotettavissa kutakuinkin tunnin tai parin kohdalla c) suuntavaisto ei ole vahvimpia ominaisuuksiamme juttutuokioiden perusteella eli luultavasti pyörimme ympyrää jonkin pahaisen metsäsaarekkeen ympärillä kiroillen huonon kartan ja metsien laajuuden alimpaan kuoppaan.

Mutta koska suomalaiset ovat sisukasta ja jääräpäistä kansaa, periksi ei anneta ja lähtöviivalle mennään pelkän loistavan joukkuehengen voimin! Ja luottamus tiimin puolesta on vahva allekirjoittaneen jäsenen kotiseututuntemukseen, vaikka veikkaan tositilanteessa kuusenoksien ja suonsilmäkkeiden alkavan sekoittua silmissäni kuin parempikin pirtelö. Mutta valmistautumisaikaa on vielä muutamia päiviä, joten ehkä olisi fiksua suunnata lenkille. Vai pitäisikö levätä, sillähän se kunto nousee! ;)

Tänne jonnekin me luultavasti eksymme, mutta positiivisen ajattelumallin mukaan kaikki tiet vievät jonnekin. Se on sitten eri asia, jos ei olla tiellä tai polulla… :D