Viime päivinä media on täyttynyt keskusteluohjelmista, joissa eri alojen asiantuntijat ja muut asioiden pyörittelijät kääntävät ja vääntävät sekä heristelevät sormiaan toisiaan kohden Kauhajoen tragedian jälkimainingeissa. Ministeri Holmlundilta tivataan samoja kysymyksiä kerta toisensa perään: "Aiotteko erota? Vedättekö nyt poliittisia johtopäätöksiä?" Aselupien myöntämistä halutaan edelleen kiristää, jotkut vaativat jopa käsiaseiden täyskieltoa muistamatta sitä, ettei ase yksinään, ilman ihmistä, ole vaarallinen. Kansa keskittyy etsimään syyllistä ministeristä, yksittäisestä poliisimiehestä tai kenestä tahansa kuin mantelia joulupuurosta. Teki asiat miten päin tahansa ja olivat päätökset millaisia hyvänsä, suomalainen syyttelykulttuuri löytää aina jostain vikaa tai jostain puskasta ilmestyy mitä kummallisimpien aatesuuntien edustajia peräämään oikeuksia ja osoittelemaan sormella toisia. Media kysyy nytkin kissankokoisin kirjaimin "Miksi?". Kierrämme syyttelyn kehää näkemättä asioiden todellisia taustatekijöitä. Keskitymme kinasteluun maamme korkeinta johtoa myöten ilman ajatusta muuttaa laivan keulan suuntaa. Miksi emme kysy, että "Miten?". Miten voimme muuttaa yhteiskuntaa, jossa kasvaa auvisia ja saaria, jotka kykenevät käsittämättömiin tekoihin vihan vallassa?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ihminen on jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tällöin on selvää, että ympäröivä todellisuus vaikuttaa ihmiseen kiinteästi syntymästä asti. Viime vuosikymmeninä yhteiskunnan arvot ovat koventuneet. Muottiin mahtuvan nykyihmisen mantrat ovat tuottavuus, tehokkuus ja itsekeskeisyys. Jopa rapakon takainen luottokriisi on saanut alkunsa ihmisten ahneudesta. Kun kaikki mitä haluaa on saatava heti tässä ja nyt, tulos näkyy uutisten pankkikriisiotsikoissa. Myös pikkuinen pohjoinen peräkylä Suomi on rinta rottingilla hehkuttanut ylikansallisista markkinoista, globalisaatiosta, suuremmista voitoista ja suuruuden ihannoinnissaan megahypersuperostosparatiisit ja yhä suurenevat mittakaavat muun muassa koululuokkien kohdalla tallovat auttamatta jalkoihinsa pienuuden ja inhimillisyyden. Media antaa väylän tuntea itsensä joksikin tässä kovien arvojen maailmassa. Netissä voi tuntea samanlaisuutta, saada hyväksyntää, olla joku, saada huomiota, luoda itsestä vaikka rambon ja hämähäkkimiehen yhdistelmä. Paeta todellisuutta, joka vaatii yhä enemmän yhä pienemmiltä. Pienille lapsille jopa omat vanhemmat opettavat, ettei muista tarvitse välittää kunhan itse selviät, pärjäät, pidät puolesi ja käärit tulevaisuudessa pukuherrana optiomiljoonia. Tutkimusten mukaan pienten lasten isät tekevät ylityötunteja eniten, vanhemmat ovat uraputkessa hoitaen läsnäolon lastensa kanssa lähinnä  kännykän välityksellä. Onhan meidän Sakari jo 7-vuotias, osaa jo itse tehdä ruokaakin ja päättää asioistaan! Pienen yhteisen hetken koittaessa täytyy sekin täyttää viihteellä ja toiminnalla. Suunnata vaikka elämysjännitystoimintapuistoon syömään megatuplaerikoishattaroita, vaikka lapsilta kysyttäessä he useimmiten kaipaavat vain yhdessäoloa, arkisia askareita vanhempien ja muiden perheenjäsenten kanssa. He kaipaavat ja tarvitsevat aikaa. Auttavaan puhelimeen soittaa yhä enemmän lapsia ja nuoria, jotka haluavat kertoa  vain päivän kuulumisiaan. Kouluissa väkivalta, sillä uhkailu ja nimittely ovat arkipäivää. Vanhemmat vaativat koulua kasvattamaan lapsia ja saattavat itsekin uhkailla opettajaa.

Emme voi syyttää lapsia heidän käytöksestään. Emme voi syyttää lasta siitä, että hän huutelee, on aggressiivinen, ei tottele, ei välitä, ei ole kiinnostunut. Voimmeko enää muuta kuin yhtyä  kirjailija Leena Mäki-Petäjän sanoihin ja pyytää anteeksi lapsilta ja nuorilta. Pyytää anteeksi aikuisten puolesta. Koska meistä tuli tällaisia? Välinpitämättömiä, omaa etua tavoittelevia, kylmäkiskoisia rahan perässä juoksijoita? Minne on kadonnut toisista välittäminen, toisten huomioiminen, inhimillisyys, vastuuntunto ja huolehtiminen? Missä vaiheessa ehdimme katsoa peiliin ja pysähtyä miettimään omia toimintatapojamme? Missä vaiheessa ihminen voi olla tyytyväinen itseensä vähemmälläkin? Yhteiskunta on henkisesti puuduttava BB-taloineen ja Idolseineen, ja tuo pääkopan puudutus aloitetaan jo hyvissä ajoin, kun lapsi parkaisee ensimmäiset äänensä. Kaupallistuminen tuottaa euroja, viihdebisnes pyörittää valtavia summia vähät välittäen ihmisen haavoittuvuudesta ja inhimillisistä tosiasioista. Ja mitä tästä kaikesta pikkulapsiaikuisten maailmasta jää käteen? Sitä voi jokainen miettiä.

********

Tänä vuonna on ollut upea ruska etelässäkin. Puut ovat hehkuneet monissa eri väreissä eikä näin ollen ole tarvinut lähteä pohjoiseen ruskaa etsimään...kannattaa vilkuilla ympärilleen. :)