Nekku täytti vuoden muutamia päiviä takaperin. Karvakorva on jo iso poika. Miten pentuaika voikaan mennä niin äkkiä? Juuri äskenhän se oli pieni karhunpennun näköinen vipeltäjä, joka pelkäsi ostamaani lelua ja oli niin pieni, että ei voinut kuin hymyillä. Nykyään henki lähes salpaantuu ja luut katkeavat, kun rontti tunkeutuu syliin kymmenien kilojen massallaan. Se on jotenkin hellyyttävää, kun iso koira on vielä niin vauva, että tulee syliin. Tositilanteessa tosin ei niin hellyysajatukset nouse mieleen, kun tuskailet karvakasan alla ja yhtäkkiä nappisilmä päättää tervehtiä sinua vielä ystävällisesti nuolemalla. Siinä vaiheessa ei kannata miettiä mitä koira on kenties aiemmin kielellään nuollut…no mutta, koirat on silti niin ihania! :)

Annoin Nekulle kaksi uutta nimea: paksukarvainen pulkanpysäyttäjä ja sileäkarvainen roskapussinnoutaja. Nimet vaativat ehkä hieman avaamista. Ensimmäinen on peräisin hiihtolomalta. Lapset laskivat isoa mäkeä järvelle pulkalla ja Nekku sai siitä hauskan leikin. Poikien lähtiessä pulkalla alas kovaa vauhtia, päästimme Nekun vähän ajan perästä irti. Se oli ihan täpinöissään aina nähdessään pulkan lähtevän! Irti päästyään se ryntäsi lähes lennossa lumi pöllyten perään ja juoksi pojat kiinni yrittäen pysäyttää pulkkaa. Vauhdissa se yritti nuolla poikien kasvoja ja napata pipoa päästä. Nekun häntä heilui vallattomasti ja lopulta se oli useamman laskun jälkeen umpiväsynyt. Sileäkarvainen roskapussinnoutaja liittyy tietenkin roskapussiin. Olin jäällä koiruuden kanssa lenkillä ja rontti oli irti. Yhtäkkiä se lähti kuin raketti juoksemaan rannan vieressä olevalle mökkitiellä ja siitä eteenpäin. Ajattelin mielessäni, että kohta naapurit saavat yllätysvieraan. Lähdin kävelemään Nekun jälkiä ja saavuin pitkän mäen juurelle, jonka päällä on naapurin tila. Samalla näin sileäkarvaisen roskapussinnoutajan juoksevan minua kohti mäkeä alas suussaan mikäs muukaan kuin roskapussi. En voinut olla nauramatta, koska näky oli koominen. Iso roskapussi, että koira tuskin näki sen takaa. Se pysähtyi kuin seinään minut nähdessään ja väisti taitavasti lumipenkan kautta. Onneksi se oli päättänyt mennä saaliinsa kanssa kotia kohti ja tavoitin sen sadan metrin päässä kotoa pellolla, jonne riiviö oli päättänyt riepottaa pussin sisällön. Tuoremehupurkki, viilipurkkeja, shampoopullo, tonnikalasäilyke, muistilappuja, litran jogurttipurkki ja muuta lähinnä syömiseen liittyvää materiaalia. Nekulle tuli hätä kun lähestyin sitä ja se nappasi mukaansa jogurttipurkin ja vetäytyi nuolemaan sitä kauemmas hangelle. Keräilin roinat pussiin ja siirsin ne omaan roskapönttöön. Hassu koira. :)

********

Työnhaku on taidetta. Lähdetään liikkeelle vaikka työpaikkailmoituksista. Niissä haetaan yleensä iloista, reipasta, luotettavaa, ennakkoluulotonta, kokemuksen omaavaa, koulutettua, monipuolista, yhteistyökykyistä, luovaa, hyvät vuorovaikutustaidot omaavaa ja niin edelleen ja niin edelleen henkilöä. Eli siis saman asian voisi melkein kirjoittaa muotoon: ”Etsimme täydellistä henkilöä”. Lisäksi pitää olla tietenkin nuori. Kaikkein helpoin yhtälö ratkaistavaksi on, että pitää olla nuori, hyvin koulutettu ja omata jo paljon työkokemusta. Ja jos on sitten nuori, puuttuukin elämänkokemusta ja jos on vanha niin on vaan yksinkertaisesti liian vanha, koska pitäisi olla nuori. Ja jos on koulutusta, sitä voi ollakin liikaa tai sitten liian vähän. Hyvin selkeää ja mielenkiintoista, eikö? Joku voisi sanoa, että mikään ei riitä, mutta yhtä hauskaa on työhakemusten tekeminen. Itsensä markkinoiminen on joskus epämiellyttävää. Väännät otsa solmussa hakemusta miettien tarkasti sanavalintoja ja sivuasettelua ja sitten hakemuksen vastaanottava jakkupukutäti tulipunaisessa huulipunassaan tunkee tuskanhikesi vaatineen tuotoksen suoraan silppurin nieluun. Reilu meininki. Mutta siinä vaiheessa, kun postitat vaikkapa hakemusta numero x, ei voi enää ajatella kuin positiivisesti. Jossain vaiheessa palapelin kaikki osat asettuu kohdilleen, se on logiikan mukaista. Ja se ylipunahuulinen johtajatätikin alkaa vaikuttaa jopa mukavalta ellei peräti kokonaan uudelta ihmiseltä, että tekisi melkein mieli hyppiä muutama kerta kattoon ja tanssia hiukset liehuen. Yksi asia on varmaa, luovuttaa ei kannata koskaan. Nyt ymmärrän kyllä sen, kun joku on joskus sanonut, että työnhaku käy työstä. Kyllä se käy.