Hihii,innostuin skannaamisesta ja syvennyin vanhojen valokuva-albumien maailmaan eräs päivä. Löysin tämän yllä olevan kuvan ja repesin  hulvattomaan nauruun! :D Vitsi, olen ollut kyllä todellinen tyyliniekka ja koomisen pyöreäposkinen. Katsokaa tuota vyötä ja kaulakorukin! Äiti sanoi, että olin jo pienenä tarkka mitä päälleni laitetaan ja tuon vyönkin olin vaatinut mekon päälle laitettavaksi eikä siinä kuulemma ollut vaihtoehtoja! :D Olin tuossa kuvassa joku 5 vee. Tässä muutama lisäkuva...

Huomatkaa poseerausasento! :D

Hienon neidin leikit :)

Vasemmalta: Juha, Sari, minä, Anna ja Esa. Poikien rippijuhlat vuonna...öööö, -94?

Latujen kauhu vuonna 199...jotain... :P

Olen joskus hiihtänyt muutaman metrin...vasemmalta: minä ja Anna.

Miksi olla tavallinen, kun voi olla persoonallinen? :D Huom! kengät! :P Kuva on mökiltä vuonna en tiedä, ala-asteiässä... :)

Rippityttö -98 ja pikku-Timo.

Tuntuu, että elämässä tapahtuu suuria asioita tällä hetkellä. On valmistuminen kohta edessä, työnhaku ja elämä Jyväskylän maisemissa on pian historiaa. Vaikka olen saavuttanut Jyväskylässä asumisen lakipisteen eli toisin sanoen asuminen siellä on samaa kuin joisi hapantunutta maitoa, niin silti jään kaipaamaan omaa pientä yksiötä, lenkkejä Laajavuoren metsissä, hetkiä yliopistolla ja kaupungilla ja kaikkea. Toisaalta opiskelu on punainen vaate, joka hiljalleen alkaa saamaan vereni kiehumaan enkä jaksa enää kirjoittaa arviointeja, lukea teoriaa tai istua luennolla keskittyen kaikkeen muuhun paitsi kuivahtaneen proffan analyyseihin. Onkin oikeastaan hyvä, että asiat muuttuvat. Nyt tuntuu, että sille on hyvä aika. 

Tosin, en tiedä vielä mistään mitään ja se tekee tästä elämänvaiheesta kiehtovan ja samalla tuntuu, että latvatietokone on suhteellisen kovilla. Löydänkö itseni kirjoittamasta kirjaa jostain erämaamökistä sulkien ulkopuolelleni muun maailman? Hakisin inspiraatiota vierailemalla kaupungeissa, ajelemalla busseilla, istumalla junassa ja seuraamalla ihmisiä sekä tapahtumia. Vai löydänkö kivan työpaikan, jonne suuntaan aamuisin ja illat täytän joutenololla ja harrastuksilla? Voisin aloittaa mukavan uuden harrastuksen tai tekisin vaikka vapaaehtoistyötä luppoajalla. Luulen, että kaikki järjestyy kunhan asioille antaa aikaa.

Olenkin oppinut elämään enemmän päivä kerrallaan. Joskus tein suuria suunnitelmia tyyliin "kymmenen vuoden päästä minulle on ok-talo, mies ja pari lasta". Kuka oikeasti voi ennustaa pitkälle tulevaisuuteen? En ainakaan minä, en omista sitä kykyä, en edes alkeellisinta kristallipalloa. Miksi asioiden edes pitäisi mennä niinkuin niiden muka pitäisi mennä? Kuka on määritellyt ne rajat, joiden sisällä pitäisi tehdä ja saavuttaa tiettyjä asioita? Siksi mielestäni elämä päivä kerrallaan on hyvä ratkaisu. Tänään kirjoitan tätä tekstiä, katselen lumisadetta, menen vetämään hiihtokoulua ja valmistelen viimeistä kurssityötäni. Huomenna teen jotain muuta ja ylihuomenna jotain muuta ja niin edelleen. Ainoa asia minkä olen huomannut on, että jos löydät elämässäsi jotain mistä haluat pitää kiinni, tee se kaksin käsin, vaikka elämä ei aina ole helppoa eikä yksinkertaista.

"Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi."  
- Tuu-tikki