Oli ilta, jolloin tuuli tyyntyi ja aurinko näytti valtavalta appelsiinilta laskiessaan kohti taivaanrantaa. Oli satanut vähän ja puiden sekä kasvien lehdillä kimmelsi sadepisaroita, jotka helmeilivät auringonsäteiden hyväillessä niiden olemusta. Kävelin läheiseen metsään, Jerin haudalle. En ollut käynyt siellä puoleen vuoteen. En vain ollut. Kun Jeri väsyneenä jätti maanpäällisen elämän viime vuoden lopulla, olin murtunut. Olo oli tyhjä. Miksi 14-vuotta elämässä olleen lemmikin piti lähteä yksi kaunis päivä? Vaikka tiedän, että päätös oli oikea, tunsin vihaa ja katkeruutta. Muutama päivä poismenon jälkeen näin unen, jossa Jeri oli valtavalla niityllä. Paikka oli äärimmäisen kaunis: erivärisiä kukkia kasvoi ja perhosia liihotteli niiden seassa. Aurinko lämmitti ja Jeri oli iloinen. Herätessäni oloni oli rauhallinen enkä enää kokenut tunnontuskia vaan ikävää, joka ei varmaan koskaan häviä. Kirjoitin tuolloin päiväkirjaani:

"Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta. Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle. Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa. Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa: loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista. Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä.

On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä. Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä. Mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset, sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin vihreän ruohon yli. Se on havainnut sinut. Kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi mutta eivät koskaan poissa sydämestäsi.

Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan. Yhdessä.

~Tuntematon kirjoittaja~

Tuona iltana kävelin haudalle Nekku seuranani. Nekku oli tavalliseen tapaansa iloinen ja hyppeli metsässä hajuja tutkien. Paikka on rauhallinen, isojen kuusien katveessa. Siellä voisi kuvitella näkevänsä menninkäisiä ja peikkoja. Tajusin kuinka ikävä on edelleen, vaikka elämä jatkuukin. Nekku vaistosi koirille tyypilliseen tapaan mielialani ja tuli viereeni. Se istui ja katseli minua ruskeilla silmillään päätään kallistellen. Silmistäni valui kyyneleitä ja kyykistyin Nekun viereen. Se laittoi päänsä polvelleni ja vinkui hiljaa minua edelleen tapittaen. Se oli niin suloisen näköinen, että aloin hymyillä ja nauraa. Nekku innostui ja sai kohtauksen juosten mättäiden seassa häntä koipien välissä ympyrää. Lähdin pois ja tajusin, että kukaan ei vie muistoja koskaan pois. Elämä vain jatkuu samaan tapaan kuin aurinko nousee joka aamu. Ja elämässä asiat muuttuu, vaihtuu, tulee uusia asioita ja vanhoja poistuu. Niin on vain annettava tapahtua tai ei voi elää.

Omenapuu kukki tänä vuonna upeasti vanhan talon takana. En ollut huomata sitä ennen kuin kerran hain Nekkua talon takana olevista pensaista. Se oli löytänyt lopulta kuolleen hiiren, joka suussa pakeni minua hyvin lahjakkaasti. :)