Heräsin tänään Rassen kiivaaseen haukuntaan. Aamupuurot kiskottua naamaani lähdin talliin ja samalla katsoin mikä karhukoiraherraa ketuttaa. Ja ilmeisesti sitä oli ketuttanut koko yön, koska kopin suun edessä oleva kangas oli revitty kappaleiksi ja kaveri katseli minua nappisilmillään tyyliin "auta nyt perkule äläkä siinä toljota!". Se puri tarhan ovea ja kurkotti tassullaan aidan reiästä haluten päästä pois. Hieman myöhemmin otin koiruuden hihnaan tarhasta ja se oli niin vauhkona, että meinasi kumota minut hyökätessään tarhan vieressä olevan erittäin vanhan rakennuksen eteiseen. Rasse vinkui, haukkui kohti erästä nurkkaa ja yritti kaivaa nurkan vieressä olevan entisen kanojen häkkinä toimineen rakennelman alustaa. Se meni kyljelleen maahan ja kaivoi, riehui ja haukkui. Huomasin nurkassa, että ennen Rassea siellä oli joku muukin kaivanut, koska lattialla oli vanhoja lehtiä ja muuta roinaa. Hain taskulampun ja kyykistyin riehuvan karvakorvan viereen lattialle ja näytin valoa rakennelman alle. Ja mikä siellä olikaan! Siili pyöreänä kuin pallo, piikit pystyssä tuhisten. Olin aivan myyty ja silmäni pyöristyivät ilosta ja hämmästyksestä varmasti golfpallon kokoisiksi. En ollut koskaan aiemmin tavannut siiliä pihassamme! Innokkaan siilinmetsästäjän lähdettyä lenkkeilemään, hinasin piikikkään jääkiekkomailalla pois rakennelman alta. Vein sen vanhan talon taakse kohtaan, jossa avautui iso onkalo talon alle. Koska olin aivan unohtanut siilifiiliksissäni muun elämän, jäin seuraamaan sitä hetkeksi. Pikku hiljaa piikkipallo alkoi avautua. Ja miten suloinen siili voikaan olla. Pitkä nokka, nenänpää kuin rusina, silmät pistävän tummat, pikkuiset töpöjalat ja piikkikuori. Se lähti haahuilemaan marjapensaiden alle ja lopulta kaivautui pitkän heinän joukkoon ja siitä edelleen vanhan talon alle. Toivuttuani uuden tuttavuuden aiheuttamasta shokista, suuntasin kirjahyllyn luo ja selasin kaikki eläinkirjat läpi siilitietoutta ahmien.

Tässä piikkikerä alkaa avautua ja nokka sekä jalat näkyvät. Kuin vauva, joka nukkuu kehdossaan! =)

Siilivouhotuksessani oli jo melkein unohtaa, kuinka ahdistunut olo sitä on ollut viime päivinä. Postilaatikkoon on tipahtanut jo tulevalle kesälle kaksi hääkutsua. Olen ystävieni puolesta erittäin onnellinen ja fiilistelen kuinka hienoa (ja stressaavaa) on varmasti järjestää omia häitä, mutta muuten sitten ahdistaa. Ahdistus on aivan oman pääni tyhmiä tuotoksia, joissa näen itseni omassa sinkkuudessani tepastelemassa kirkosta hääjuhliin korkokenkien kopistessa. Tai no, ei taida paljoa kopista, kun meinaan ballerinat vetää jalkaan ;) Mietin kuinka hyvä olisikaan sellainen vaihtoehto kuin vuokramiespalvelu. Kun nyt kerran vuokramiehiä saa lampun vaihtamaan taloon niin miksei seuralaiseksi häihin? Selailisin kuvastosta itseäni miellyttävän miehen, jonka tilaisin kellonaikaan x paikkaan x. Ja hän jaksaisi hymyillä tutuille ja tuntemattomille omassa tyylikkyydessään ja itseäni ei ahdistaisi meno häihin, joissa en tunne juuri ketään. No, olisihan se vähän koomista kieltämättä selailla vuokramieskuvastoa kuin jotain Anttilan postimyyntiä....alkaakin jo hymyilyttää, että kuinka sitä ihminen osaa tehdä pienistä asioista niin suuria ja monimutkaisia! :D

Siitä olen erittäin iloinen, että Nekku on oppinut nopeasti uusia asioita. Muutaman harjoituskerran jälkeen se oppi istumaan ja nyt luonnistuu jo melko hyvin käskyn "maahan" toteutus. Seuraavaksi harjoitellaan tassun antamista ja luokse tuloa. Mihinkä vielä tämä pikkuherra kykeneekään, kun oppimislahjat ovat huikaisevia. Ehkä tulevaisuudessa pelaamme shakkia tai ratkomme sanaristikoita? :D