Huomasin tänään, että elämä on vähän kuin elokuvaa. Joskus tuntuu, että tietyt tilanteet eivät yksinkertaisesti voi olla totta. Että surffailet valkokankaalla ja todellisuus on jossain muualla. Mutta ei. Elämä on välillä kuin huippuleffa, mutta ehkä kuitenkin useammin pahainen b-luokan raina höystettynä kenties kauhuelementeillä ja erityisesti komiikalla. Eräs päivä olin vahvasti sitä mieltä, että olen KummeliJimCarrey-tyylisessä hupailussa väritettynä pienillä kauhukohtauksilla. Huomasin tällöin myös, että epämiellyttävillä tapahtumilla on tapana kasaantua ajallisesti. Vai mitä mieltä olet käsitteestä "huono päivä"? Voiko huonoissa päivissä kuitenkin olla myös hyvää vai onko se vain ihmismielen ylipositiivisuutta yrittää nähdä täysin kakkamaisissa päivissä jotain positiivista? Totesin, että huono päivä on huono päivä eikä siitä edes välttämättä kannata yrittää etsiä mitään hyvää.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Heräsin aamukuudelta vaimeaan pianon pimputukseen höystettynä viulun raapaisevilla vingahduksilla. Päättelin alakerran remonttireiskojen saapuneen hyvissä ajoin ihmetellen samalla eivätkö he treffaa nukkumattia ollenkaan, koska sama vaimea pimputtelu vasaran naputtelun kera kuului myöhään yöhön (näillä jampoilla on siis tapana kuunnella tällaista kevyehköä musiikkia). Olin yhtä iloinen kuin syyshorteinen ampiainen, kun kampesin itseni ylös. Samalla muistin, että en saanut juoda edes aamukahvia odottavien laboratoriokokeiden vuoksi, joten ampiaisolotilani sai lisämausteen punaisen vaatteen nähneen härän maailmankatsomuksesta. Sade paiskautui ikkunaa vasten kovan tuulen vihmovalla säestyksellä, ja olisin mieluusti sukeltanut takaisin peittojen väliin. Sen sijaan hyppäsin pyörän selkään, vedin takin hupun päähäni ja poljin terveysasemalle.

Olin kurottamassa kättäni avatakseni terveysaseman jyhkeän oven kun katseeni kiinnittyi pieneen neliön muotoiseen valkoiseen lappuun. Siinä luki tylsin mustin kirjaimin"Laboratorio avautuu tänään poikkeuksellisti klo 9 henkilökunnan palaverin takia." Kello näytti 7.30 eikä minuuttiakaan enempää. Seisoin kaatosateessa, märkänä ja kiukkuisena. Siinä olin enkä muuta voinut, syksyn ensimmäisten maahan pudonneiden lehtien seassa hytisevänä vettä tippuen. Päätin odottaa, koska olin päättänyt mennä labraan juuri tänään. Ehkä olisi kannattanut mennä kuitenkin joku toinen päivä…

Puolentoistatunnin odottelun jälkeen labraa kohti lipui raamikas naishenkilö, jonka olemus olisi pistänyt heiveröisen miehen varmasti itkemään. Tietenkin minua ennen oli vuoronumeron ehtinyt vetämään joku muu, joka tuurini mukaisesti viipyi labrassa hyvän tovin. Vääntelehdin odotushuoneen tuolilla kurnivan mahani kanssa kuin auton alle jäänyt käärme viime hetkinään ja selailin apuja sekä seuroja vuosilta kypärä ja miekka. Yritin miettiä positiivisia asioita, mutta kummallisesti ne johdattivat mieleni ajattelemaan kaurapuurolautasta vadelmien kera ja ihanaa kahvin tuoksua. Lopulta pääsin sisään ja istuin ensimmäisenä tuoliin, jossa verikokeet otetaan.

Raamikas täti asettui vastapäätä ja näin hänen olevan hieman hermostunut. Hän kertoi vähän jännittävänsä asettaen valtavan tyynyn käteni alle. Liekö ollut kokematon pistäjä vai miksi jännitti. Minua alkoi kauhistuttaa ja epävarmana jähmetyn paikoilleni pystymättä tekemään melkein yhtään mitään. Täti läpsytteli kyynärtaivettani "herättääkseen suoneni eloon". Vilkkaan mielikuvituksen omaavana näin jo suonieni heräävän ja tekevän vapaussodan irtautuen ruumiini vallasta omaan verisuonielämään suloisessa vapaudessa. En silti kyennyt hymyilemään (vaikka näin mielessäni käveleviä verisuonia), koska täti ei löytänyt suonta, johon pistää. Käsitykseni verikokeiden "pistos, hups, kaikki ohi"- olemuksesta hämärtyi pikku hiljaa. Lopulta täti päätti tökätä neulan "pieneen suoneen ja katsotaan tuleeko sieltä mitään, heh heh heh". Ensimmäinen pullo täyttyi, toisen kohdalla verentulo loppui. Puristin kättä nyrkkiin ja täti näytti siltä kuin olisi halunnut epätoivoissaan iskeä suoneeni kaikki terveysaseman neulat varmistaakseen verentulon. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului karmaiseva ääni, kuin imurin pieni ääni. Vaimea ryystämistä muistuttuva ääni. Täti höpisi jostain alipaineesta, joka saattaa lytätä koko verisuonen. Kiitin tiedosta (jota en tosin olisi kaivannut juuri sillä hetkellä) ja tunsin inhottavan, äärimmäisen pistävän kivun suonessani. Pulloja täyttyi ja kipu oli melkoinen. Täti kysyi välillä näenkö vielä värejä ja miltä tuntuu. Jos omaisin edes ripauksen eteläeurooppalaista temperamenttia, olisin noussut barrikaadeille puhumaan pistettävän oikeuksista kivuttomaan verikokeeseen ja riehunut laboratoriossa kuin primitiivinen luolanainen. Sen sijaan härmäläisenä tossukkana tyydyin kehumaan olotilaani ja että veri kyllä näyttää vieläkin punaiselta hymyillen samalla nätisti vertani vaihtelevalla menestyksellä imevälle tädille. Kipu loppui vasta, kun neula vedettiin pois lukuisten pullojen jälkeen (ja niitähän tuli, koska osa ei tullut täyteen ja silloin piti tietenkin ottaa uusi pullo täytettäväksi!). Kättäni särki seuraavat tunnit huimaavasti ja heitin jo hyvästejä armaalle kädelleni käyden läpi yhteistä elämäämme tähän päivään asti.

Huono päivä jatkui päänsäryllä (liekö johtunut veren menetyksestä) ja vuokrankorotusuutisia kiroillessa. Siitä se jatkui edelleen kaatosateessa ja kovassa tuulessa pikkuautolla ajellessa. Kauppakassin kokoinen autohan tunnetusti heilahtelee mukavasti kyseisessä kelissä ja rattia oli piristävän mukava puristaa särkevällä kädellä. Päätin ottaa kaiken skeidan vastaan mitä annetaan vaikka täydeltä laidalta, koska olinhan jo yllättänyt itseni viime aikojen kiinnostuksellani poliittisia asioita kohtaan. Alex Stubbin blogin uutena lukijana, Georgian ja Venäjän konfliktiin paneutuneena ja päivän poliittisia kysymyksiä seuraavana tunsin olevani umpitunnelissa. Vielä hetki sitten kun väitin politiikan olevan kieroilevaa kaunopuhetta, populismin ydinaluetta ja julmien ihmisten hiekkalaatikkoleikkiä. Sitähän se toki onkin joiltain osin, mutta se myös kiehtoo omalla tavallaan. Ehkä sitten hyvänä päivänä näemme ehdokas P:n jonkun puolueen listoilla heristelemässä sormeaan. Tai ehkä tämä on sitä itsensä etsimistä, neljännesvuosisatasynttäreiden kynnyksellä…tiedä sitä. Huonoa tai hyvää, kaikkea sopivasti sekaisin kuitenkin. :)