Novelli on vielä vaiheessa, mutta eiköhän siihen jossain vaiheessa tule jatkoa... välillä kun tuntuu olevan niin paljon kaikkea tekemistä, että lopputuloksena on se, etten saa aikaan yhtään mitään. Istun sohvalla fossiilina ja televisio pauhaa taustalla ilman että edes katson sitä. Tässä teillekin kuitenkin luettavaksi viimeisin kolumnini onnellisista ihmisistä:

 

Onnellisia ihmisiä
Hiljattain uutisoitiin, että puheet suomalaisten synkästä kansanluonteesta ovat perättömiä. Sen sijaan olemme lähes onnellisimpia ihmisiä Euroopassa. Onnellisuus on mielenkiintoinen asia, koska ihmiset tuntuvat tavoittelevan sitä jatkuvasti. Ajattelin pienenä tyttönä olevani onnellinen, jos olisin prinsessa ja omistaisin kauniin silkkimekon. Katselisin onnellisena korkealta linnantornista kuinka uljas prinssi ratsastaisi säihkyvän valkealla hevosella kertomaan minulle kukistaneensa hirmuisen lohikäärmeen. Hieman isompana tyttönä minulle riitti ajatuksissa onnellisuuteen iso talo, ihana mies, auto ja elämän peruselementtien tasapaino. Tässä vaiheessa elämää olen kuitenkin jo huomannut, että onnellisuus ei ole mikään tiettyjen asioiden saavuttamisen summa eikä päämäärä, joka yhtäkkiä saavutetaan jonain päivänä. Se on matka, johon jokainen voi itse vaikuttaa.
Onnellisuudesta on hyvä erottaa onni. Onni on enemmänkin hetkellinen tunne, kun saavuttaa tietyn asian. Onnellisuus on pysyvämpää. Se on asenne elämää kohden. Onnellisuus on onnea ilman mitään erityistä syytä. Onnellisuuteen voi vahvasti vaikuttaa itse. Elämän kokeminen mielekkäänä ja suhtautuminen tulevaisuuteen valoisasti rikastuttavat omaa elämää, mutta vaikuttavat myös muiden elämään hyvinvointia lisäten.
Mutta entäs sitten, kun suu hevosenkengällä ja hyvällä mielellä ei aina jaksa olla? Jokainen kohtaa vaikeita ja raskaita hetkiä elämässä. Elämään kuuluvat sekä positiiviset että negatiiviset tunteet. Alamäet eivät estä matkaa onnellisuuteen, vaan saattavat jopa jalostaa omaa ajattelutapaa onnellisempaan suuntaan. Kysymys onkin pitkälti ajattelutavasta eli siitä, mitä työtä tekee korvien välissä. Näenkö esimerkiksi lumimyrskyn kamalana sähköjä katkovana ja hikisiä lumitöitä tietävänä ikävyytenä vai luonnon hienona näytelmänä, joka kuuluu talveen? Kaikkia asioita ei toki tarvitse hyväksyä eikä niistä edes pitää onnellisuuden nimissä, mutta niiden kanssa on mukavampi elää onnellisempien ajatusten avulla.
Monesti ihminen harhautuu ajattelemaan kaiken keskellä, että onnellisuuteen todella tarvitaan jotain suurta ja mahtavaa. Todellisuudessa onnellisuuteen ei tarvita kuin oma kokemus siitä. Minä en kaipaa enää lapsuuden haavemaailman prinsessatitteliä enkä isoa linnaa torneineen. Tänään minulle esimerkiksi riitti, kun katselin kauniita lumimaisemia ja kuulin talitiaisen laulavan tietäen sen olevan merkki hiljalleen saapuvasta keväästä. Ei mitään suurta, vaan elämän pieniä hetkiä.

********

Olen viime aikoina erikoistunut seuraamaan kelien salliessa upeita auringonlaskuja asunnostani. Olen onnekas, koska luukkuuni ei paista keskipäivän aurinko vaan ihana ilta-aurinko.

Rakastan nykyään kukkia ja kasveja! Kaupoissakin kierrän aina viherosaston kautta, vaikken sieltä mitään ostaisikaan. Tänään olen vaalinut posliinikukkiani, jotka pelastin tyhjennysmyynnistä joulun aikoihin. Vaihdoin isommat ruukut, multasin ja luin vinkin, että posliinikukkaa kannattaa suihkuttaa aika ajoin, koska niiden luontaisessa elinympäristössä on sadekausia. Järjestin siis posliinukukilleni sadekauden ja kyllä tulivat virkeämmiksi. Kultaköynnökseni jatkavat kasvuaan ja ovat nyt valon myötä riehaantuneet kasvussaan. Kohta kirjahyllyni on pelkkää kultaköynnöstä! :D Laitan kuvia kasveista myöhemmin, jos ne ovat vielä silloin elossa.

Ja Sädekin vielä jaksaa paahtaa 20-vuotiaana...kuvassa ratsastaa Kristina ja minä huutelin ohjeita kameran takaa...jalkavaivoja pollella tosin on edelleen....