Jokaisella ihmisellä on varmasti luuloja, jotka ovat täysin vääriä. Ne ovat tyypillisiä lapsuudessa, kun tietoa ei ole vielä taottu pääkoppaan hurjia määriä ja mielikuvitus laukkaa valloillaan, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Mutta oikeasti luulot ja jopa pelot voivat pienelle lapselle olla todellisia, jotka kalvavat alitajuntaa ja vaikuttavat elämään sillä hetkellä. Myöhemmin niistä sen sijaan saa makoisat naurut!

Pienenä tyttönä nielaisin kerran siemenen syödessäni kauniin pyöreää omenaa. Varmasti tuli nieltyä monenlaisten syötävien siemeniä, mutta tässä tilanteessa tiedostin nielemisen. Siemen tuntui valuvan hitaasti kohti mahalaukkua, paisuvan matkalla ja samalla hetkellä tajusin jotain järkyttävää. Siemenestähän kasvaa aina jotain ja omenan tapauksessa tietenkin puu! Iso omenapuu! Sehän on aivan loogista, jos jättää huomioimatta muutamat tosiseikat liittyen siemenen itävyyteen ja ylipäätään itämisen todennäköisyyteen ruuansulatuskanavassa. Mietin useita päiviä odottaen koska suustani kasvaa ulos puun latva. Mitä sitten teen? Kuinka selitän suustani puskevat lehdet muille? Voidaanko puu poistaa? Lopulta pelko haihtui kun puuta ei kuulunutkaan ja olotila oli muutenkin normaali.

Autoissahan on yleensä hätävilkkuja varten punainen nappi, joka on kohtalaisen iso muihin nappeihin nähden ja muodoltaan yleensä kolmiomainen. Lapsen silmään nappi näytti tietenkin pelottavalta, jopa niin kauhealta, että luulin sitä pitkään heittoistuimen napiksi. Pienessä päässäni mietin lapsenaivoilla mitä autossa tehdään heittoistuimella, kunnes tein päätelmän, että sen täytyy olla tuhmia lapsia varten. Iskä vaan painaa sitä kiukuttelun jatkuessa ja viu, sinne lensi känkkäränkkä istuimen kanssa. Järkyttävää! Nappi oli todella pelottava ja aina kun ajajan käsi viipyi sen lähettyvillä, nousivat kauhukuvat pienen lapsen mieleen. Mitä jos? Olenko ollut ilkeä? Onneksi todellisuutta janoava uteliaisuus otti kerran niskasta kiinni ja selvitin napin oikean tarkoituksen. Vaikken silloin hätävilkuista pahemmin ymmärtänyt, kerroin silmät suurina miksi sitä luulin ja ihmettelin vanhempieni kasvoilla olevaa virnettä. :D

Urheilevan ihmisen elämään kuuluu yleensä kuntosali ja siellä tapahtuva erinäisten painojen nostelu ja laitteiden kimpussa hikoileminen. Tietämättä ihmisen anatomiasta ja rajoista sen enempää, tuli itsellenikin eteen kehoitus voiman harjoittamiseen. Taisin olla murrosiässä, järkyttävässä angstien maailmassa ottaen tosissani kaiken ja kiinnittäen huomion enempään kuin kaikkeen. Yhdistin punttien maailman välittömästi R-kioskin kokoisiin miehiin, joilla sormienkin lihakset ovat vähintään tennispallon kokoiset. Minustako sellainen, ei ikinä! Kuvittelin tosissani pelkän kosketuksenkin painoihin ja muihin vempeleisiin aiheuttavan lihasten ylimaallista turpoamista. Sellaista riskiä ei voinut ottaa, koska eihän kukaan poika olisi katsellut minuun päin, jos olisin muistuttanut lähinnä terminaattoria. Onneksi asioiden todellinen laita selvisi melko pian. Todellisuudessahan punttien kanssa irvistely ei tuota kävelevää muskelinaista, ja nykyään sitä toivookin omien pajunvitsakäsien edes vähän turpoavan. :)

Ja mikä parasta, näitä traumoja ei aiheuttanut kukaan muu kuin minä itse! Puhumattakaan niistä lukuisista määristä lapsuuden mielikuvituksen tuotteita: kivien koloissa vilahtelevat smurffit, veden alla sukeltelevat snorkkelit ja niityillä kirmaavat valkoiset yksisarviset. Näille jutuille on hauska hymistellä nykyään ja nauttia ihanasta nauruterapiasta! :)