Elämä. Tuo sana, joka tuntuu niin ympäripyöreältä. Mieti, elämä. Valtava sana, paljon merkityksiä. Mitä se on? Sitäkö, että hengittelet kerrasta toiseen ja olet elossa? Sekö on elämä? Vai onko se joku iso möntti, joka sisältää tämän kaiken? Ympäröivän maailman, sinut, sadepäivät, ensilumen, tönäisyn kaupan kassajonossa, hymyn tuntemattomalle ihmiselle, lohduttoman kaipauksen, tilan täyttävän naurun ja lämmön käpertyessäsi saunan laiteille istumaan, tuulen, viiman, katkenneen kynnen, kahvin tuoksun ja lumiukon rakentamisen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mietin usein elämää. Ja olen tullut siihen tulokseen, ettei se ole mitään suurta vaan pienten asioiden muodostama suuri kokonaisuus. Lahja. Se, että on saanut elämän, on jo itsessään suurta. Elämää ei kannata tuhlata siihen, että miettii, missä se elämä on ja koska se tulee. Koska tulee se suuri elämä mistä kaikki puhuvat, mikä tuntuu niin suurelta? Ei, sinä kokoat omaa elämääsi niillä rakennusaineilla mitä on käytettävissä. On paljon ulkopuolisia ja väliintulevia tekijöitä, jotka muuttavat asioita, vaikket tahtoisi, mutta niin täytyy antaa tapahtua. Niille ei voi mitään. Elämä on tässä ja nyt. Se on se hetki, kun hymyilet ystäväsi onnelle, maistat suolan maun suussasi kyyneleiden valuessa kasvojasi alaspäin tai kun kierit lattialla nauraessasi typerälle jutulle.

Rakensin eräs päivä tukilapsen kanssa lumiukon. Se oli sellainen hetki, jolloin tunsin ja tajusin todella eläväni. Pyöritimme ensin isoja palloja, jotka laitoimme päällekkäin. Sitten pieni pallo pääksi ja muurasimme lumella pallot tiiviisti yhteen. Katselimme ukkoa muutaman metrin päästä ja nimesimme sen Sami Luteeksi (samilude=lumisade :)). Sami näytti karulta, joten teimme sille kädet. Toinen käsi jäi lyhyeksi ja pidempi käsi tippui maahan. Koska kädet eivät pysyneet, teimme Samille rinnat (älkää kysykö miksi! :D), joista niistäkin tuli eri kokoiset. Toinen näytti ilmapallolta, toinen omenalta. Nauroimme koko ajan niin paljon, etten välillä saanut kunnolla henkeä. Veljenikin tulivat katsomaan, tarvitaanko ambulanssia, pelastushelikopteria vai ihan pyöreää huonetta. Teimme Samille ison nenän, suun, korvat ja silmät ja risusta kaulakorun. Sami näytti lähinnä avaruushirviöltä eri tasolla sijaitsevine silmineen, suu väärässä ja korvat eri tasolla. Nauroimme hysteerisinä, etten pysynyt enää pystyssä vaan rojahdin maahan lumen sekaan. Olin märkä, onnellinen, iloinen ja siinä hetkessä tajusin, että elämä on juuri näitä pieniä hetkiä. Ne pitää vain osata nähdä. Jos odottaa jotain suurta räjähdystä, sitä saa odotella vielä keinutuolissa ajan kellastuttamia valokuvia katsellessa. Sami tuli valmiiksi, menimme sisälle, laitoin pojan vaatteet kuivumaan ja keitin meille kaakaot. Vielä auttaessani koululäksyissä hymyilimme Samille, joka seisoi vinossa pihalla. Kerroin pojalle, että ehkä Sami herää yöllä eloon ja lähtee lentämään yhdessä muiden, naapuritalojen lumiukkojen, kanssa taivaalle. Veimme sille myöhemmin pienen kaulahuivin, jotta ukko saisi kosketuksen maanpäälliseen elämään. Aamulla Samista oli jäljellä vain lumikökkö, jonka päällä makasi kaulahuivi. Plussakelit. Poika otti minua kädestä kiinni ja sanoi, että rakennetaan joskus uusi Sami. Sanoin, että varmasti rakennetaan. Elämää taas, sitä juuri.

Rauhallista joulun odotusta kaikille. Nauttikaa tästä joulunajasta, pienistä elämän tarjoamista hetkistä ja iloitkaa talvesta. Olen aina pitänyt joulunajasta, sen tunnelmasta ja hiljaisuudesta. Kyläilyt, joulukonsertit, joulujuhlat ja –myyjäiset, jouluvalmistelut, joulun sanoma ja kaikki! Olen paljon musisoinut joululauluja soittaen ja laulaen, fiilistellyt lapsuuden jouluja ja kaivanut esiin kauneimmat enkelikoristeeni. Yksi suosikeistani kategoriassa joululaulut on "En etsi valtaa loistoa." Tänä vuonna olen lupautunut lukemaan töiden ohessa jouluevankeliumin aattohartaudessa. Odotan joulua!